Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (suom. Katriina Savolainen)
”Sitten hän muisti rivin jonka oli kerran kirjoittanut Henriettelle kirjeessä – kun kumarrun maahan, käteni voi tuntea mukulakivien lämmön niillä kaduilla, joilla kerran kuljit – ja hän pyysi Henrietteä katsomaan häntä silmiin, ja kun Henriette vastentahtoisesti käänsi päätään ja teki niin, silloin Ivar sanoi:
’Joka ikiseen paikkaan jossa ihminen on kulkenut jää muisto hänestä. Se on useimmille näkymätön mutta ne, jotka tuntevat tuon ihmisen ja rakastavat häntä, näkevät sen kuvan aivan selvästi mielessään kun he kävelevät ohi. Niin kauan kuin nuo rakastavat ihmiset ovat olemassa, niin kauan säilyy myös kuva, myös silloin kun itse kulkija on kuollut. Sen vuoksi kaduilta kohoaa joskus lämpöä meidän kävellessämme niitä pitkin. Siitä me muistamme kaikki ne ihmiset jotka ovat siellä kävelleet, rakastaneet ja vihanneet ja toivoneet ja kärsineet.’”
Kaivaessani tämän kirjahyllyn ylähyllyltä mietin, tuntuukohan kirjailijoista yhtä turhauttavalta ja ärsyttävältä kuin muusikoista kun näiden vanhoja biisejä ylistetään ja palvotaan kun itse haluaisi soittaa niitä uudempia kappaleita, haluaisi niille arvostusta ja ymmärrystä. Mutta ei, kun se Missä kuljimme kerran, on niin ihana!
Oli miten oli, Missä kuljimme kerran on ihana. Edelleen. Kolmannen polven helsinkiläisenä rakastin siinä ehkä sittenkin eniten Helsinkiä, joka tuli historiassaan eläväksi tarinan kautta. Fazerit ja Ekbergit, Akateemiset kirjakaupat, Ullanlinna ja moni muu vilahteli tapahtumapaikkoina ja yhtäkkiä tajusi syvemmin sen, että siinä samassa Ekbergin kahvilassa on tosiaan istuttu sukupolvi toisensa jälkeen. Kahvilan kirjoitettu historia ei kolahda niin vahvasti kuin tarina, joka tapahtuu osin siellä. Muistan myös kirjan lukemisen jälkeen suhtautuvani mukulakiviin rakastavasti. Onhan omakin suku patikoinut niitä pitkin pitkään.
Helsingin kuvauksen lisäksi tämä on tietysti hieno ja viisas kirja muutenkin. Aika on raskas, 1905-1938, suurlakon jälkeisistä ajoista vuoden 1918 sisällissotaan, iloisesta 20-luvusta tulevan sodan varjoon 30-luvulle.
”Varo väärää yhteenkuuluvuuden tunnetta, ystäväni, ja varo ihmisiä jotka sanovat olevansa valittuja ja puhtaita. Pohdi aina: Emmekö me yksinkertaisesti voisi olla erehtyväisiä lähimmäisiä, veljiä, siskoja?”
Kirja voitti Finlandia-palkinnon vuonna ilmestymisvuonnaan 2006.
”’Kumma juttu mutta minä olen nyt tottunut tähän kaupunkiin’, Ivar jatkoi. ’Alussa vihasin sitä. Olen nukkunut mielelläni ikkuna auki lapsesta lähtien, mutta Helsingin tuuli… miten se ulisee ja vinkuu, etenkin syksyllä. Not necessarily a strong wind, but a persistent one, kuten runoilija sanoo. Mutta sitten siihen tottuu. Levottomuus katoaa. Sitä alkaa ajatella: tällaista minun elämästäni tuli, minä jäin tähän kaupunkiin, siitä tuli minun huoneeni, minun vankisellini.’”
Hieno kirja. Todella hieno ja klassikko. Siksi siihen edelleen palaa. Vaikka Westö onkin kirjoittanut upeita teoksia myös tämän jälkeen.
”Ainoa tapa suojautua elämältä on kuolla. Kukaan meistä ei tiedä, missä olemme kun seuraava sota alkaa. Sattuma, lika, pirullisuus, valheellisuus, kaikki nämä ovat maailmassa läsnä. Mutta ne eivät oikeuta antamaan periksi, eivät milloinkaan. Pitää nähdä maailman tyhjyys ja silti ponnistella eteenpäin. Pitää nähdä ihminen sellaisena kuin hän on, ja silti rakastaa häntä.”
