Gabriel Garcia Márquez: Until August
”This book doesn’t work. It must be destroyed.”
Sain tämän kirjan lahjaksi ystävättäreltäni, jolla oli samalla viesti. Olisi hienoa elää sellainen elämä, jossa asiat jäävät kesken. Siis sellainen, jossa loppuun asti tehdään täysillä asioita, toteutetaan unelmia ja opiskellaan uusia asioita. Ei jäähdytellä tai odotella loppua. Ajatus miellyttää minua monella tavalla. Olen suhtautunut esimerkiksi ruotsalaisen kirjailijan Margareta Magnussonin aloittamaan kuolinsiivous-buumiin intuitiivisesti karsastaen. Ajatus siitä, että jakaisin mielessäni jo tavaroitani perillisille tai siivoaisin valmiiksi kotiani, jotta kuolemani jälkeen muilla olisi helpompaa, tuntuu luovuttamiselta. Ja mitä sitten kun on siivottu? Jos vielä elää muutaman vuosikymmenen? Alkaako hankkia uudelleen pastakoneita ja kirjoja vai odottelee vain kuoleman tulemista?
Ajatus siitä, että asiat jäävät kesken on hieno sillä se merkitsee sitä, että iästä ja ehkä kunnostakin riippumatta on asioita, joihin suhtautuu intohimoisesti ja asioita, joita haluaa tehdä.
Siis kyllä, toivon eläväni niin.
Gabriel Garcia Márguez’n kirja Until August jäi siis kirjailijalta kesken. Tämä työsti sitä loppuun asti, mutta dementia toi varjon prosessiin:
”Memory is at once my source material and my too. Without it, there’s nothing.”
Lopulta en tiedä onko kirjan syntytarina hieno vai surullinen. On totta, että Márquez ilmeisesti yritti palata käsikirjoitukseen uudelleen, mutta viides ja viimeinen versio oli valmis jo vuonna 2004, kun tämä oli 77-vuotias. Sen jälkeen muisti petti. Kirjailija kuoli 10 vuotta myöhemmin.
”She felt her heart close up like a fist…”
Kirja (joka muuten on ainoa Márquez’n kirja, jossa päähenkilö on nainen), on ehkä hieman ohut. Fyysisestikin, mutta tässä tarkoitan ohuutta toisella tavalla. Ei välttämättä pinnallinen vaan ohut vaikutukseltaan, ei niin mietitty, tarina jää vähän ohueksi. Se sai vähemmän lämpimiä arvioitakin; Guardian lähestyi kirjaa lämpimästi ja ymmärtävästi, The New York Times sanoi suoraan, että kirja on an ”Unsatisfying Goodbye. Silti kirjassa on jotain hienoa ja kaunista. Márquez itse halusi, että käsikirjoitus tuhotaan hänen kuolemansa jälkeen, mutta tämän pojat palasivat tekstiin 10 vuotta hänen kuolemansa jälkeen ja päättivät julkaista sen editoinnin jälkeen. Esipuheessa he toteavat:
”In an act of betrayal, we decided to put his readers’ pleasure ahead of all other considerations. If they are delighted, it’s possible Gabo might forgive us. In that we trust.”
Itsehän olen sitä mieltä, että kaikki olemassa olevat tekstit pitää julkaista. Lukijana olen ahne ja armoton.
