”Vain harvat ymmärtävät, miten puhtaan subjektiivinen ilmiö on rakkaus, miten se tavallaan luo ylimääräisen henkilöhahmon, joka on erilainen kuin muitten keskuudessa samaa nimeä käyttävä hahmo, ja jonka rakennusaineet ovat enimmäkseen meistä itsestämme peräisin. Niinpä vain harvat pystyvät pitämään luonnollisina niitä valtavia mittasuhteita, joihin lopulta silmissämme yltää olento, joka ei olekaan sama kuin heidän näkemänsä.”
Kadonnutta aikaa etsimässä kolmososa: Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa I: Rouva Swannin ympärillä pyörii tosiaan rouva Swannin ympärillä. Itse asiassa rouva Swannin ja Kertojan välillä on joku outo viehätyksen jännite, jota ei selitä vain se, että Kertoja on rakastunut Swannien tyttäreen Gilberteen. Tästä rakkaudesta ja sen kärsimyksistä kolmososassa on kuitenkin pohjimmiltaan kysymys. Jälleen kerran Proust ja rakkaus on omituinen tämän itsen kehittämä kärsimysnäytelmä, jossa Kertoja pelaa niin vimmatusta pelejä päässään, että lopulta menettää rakkautensa.
”Noina hetkinä elämämme on jaettu ja ikään kuin punnittavaksi asetettu, kahteen vastakkaiseen vaakakuppiin joihin se sellaisenaan sopii. Toisessa niistä on toive, ettemme tekisi epäedullista, liian nöyristelevää vaikutusta henkilöön, jota rakastamme voimatta häntä ymmärtää, mutta joka mielestämme on otollisempaa jättää hiukan vähemmälle huomiolle, jottei hän saisi aihetta luulla itseään välttämättömäksi, mikä taas olisi omiaan loitontamaan hänet meistä; toisessa vaakakupissa on kärsimys – ei mikään paikallistettu ja rajoitettu kärsimys – jonka tiedämme voivamme tyynnyttää vain sillä ehdolla, että luovumme yrityksestämme miellyttää tätä naista, lakkaamme uskottelemasta itsellemme, että tulemme toimeen ilman häntä, ja lähdemme häntä tapaamaan.”
Rakkauden lisäksi teemoina tuntui olevan yhteiskunta ja sen ”asento”, toisin sanoen, mikä/kuka on hyväksyttävä ja mikä ei ja kuinka tämä voi hetkessä muuttua. ”Aivan kuin kaleidoskoopit, jotka silloin tällöin käännähtävät, yhteiskuntakin sijoittaa aika-ajoin eri tavalla rakenneosat, joita oli luultu järkkymättömiksi, ja muodostaa uuden kuvion.”
Ja vaikka seurapiireissä tätä tapahtuu koko ajan, jostain syystä joku kansanosa eristetään ja toista ei, esimerkkinä tässä juutalaiset: ”Siitä huolimatta ja joka kerta kun yhteiskunta jähmettyy, sen jäsenet kuvittelevat, ettei mitään muutosta tule enää tapahtumaan.” Erikoisesti aiheesta puhutaan kuin tapahtuma olisi joku luonnonkatastrofi, joka nyt vaan sattuu osumaan johonkin. Sen sijaan kyse on yhteisöstä, joka myös omalta osaltaan vaikuttaa asiaan. Ikään kuin seurapiiri ja sen hännystelijät olisivat täysin tahdottomia ja hyödyttömiä.
Hyödyttömyyden mielikuva toki vahvistuu kirjan kuvauksilla seurapiirielämästä. Sen mukaan se on lähinnä pikkumaista juoruamista, pukujen vaihtamista ja suosion kalastelua. Ihmisiä tarkastellaan kuitenkin monesta näkökulmasta, kuten Cottardia, joka vaikuttaa idiootilta mutta onkin loistava lääkäri, monikasvoinen ihminen: ”Kaikkialla paitsi Verdurinien piirissä, missä hän vaistomaisesti muuttui taas omaksi itsekseen, hän oli kylmä ja etäinen, enimmäkseen vaiti mutta itsevarma puhuessaan ja piti huolta siitä, että sai aina sanotuksi jotakin epämiellyttävää.”
Proust on lempipuuhassaan muistuttaessaan joka käänteessä kuinka pinnallisesti luomme kuvaa ihmisestä: ”… sillä käsitys, jonka jo kauan sitten olemme saaneet jostakin henkilöstä, tukkii silmät ja korvat; äitini ei kolmeen vuoteen pannut merkille erään sisarentyttärensä käyttämää huulipunaa, ei sen paremmin kuin jos se olisi vaivihkaa liuennut näkymättömiin, kunnes sitten eräänä päivänä ylimääräinen hitunen tai jokin muu syy aiheutti kyllästämiseksi tutun ilmiön; huomiotta jäänyt puna jähmettyi siihen paikkaan, ja tämän odottamattoman värimäärän yllättämä äitini julisti, niin kuin Combrayssäkin olisi tehty, että se oli oikea häpeä, eikä sen jälkeen juuri suostunut tapaamaan sisarentytärtään.”
Kolmososassa ollaan tietysti myös jälleen ollaan taide-elämysten parissa. Nyt kiinnostavasta näkökulmasta. Kertoja pääsee teatteriin ja näkee la Berman esittävän Faidraa, eikä ole kovin otettu näkemästään. Kunnes kuulee arvostamiensa ihmisten kehuvan tätä maasta taivaisiin ja alkaa muuttaa käsitystään jälkikäteen. Kiinnostavasti tämä kertoo ehkä omasta epävarmuudesta, mutta myös tarpeesta ”kuulua joukkoon”. Ihmisellä on tutkitusti voimakas tarve kuulua joukkoon ja muuttaa omaa mielipidettään sen mukaan mitä muut ajattelevat.
”Mutta monesti käy niin, ettemme pysty kuulemaan, jos on kysymys hiukan vaikeatajuisesta musiikista, jota kuuntelemme ensimmäistä kertaa. Ja siitä huolimatta, kuultuani myöhemmin pari, kolme kertaa tätä sonaattia, totesin tuntevani sen läpikotaisin. Sanonta ’kuulla ensimmäistä kertaa’ pitää näin ollen paikkansa. Ellemme todellakaan olisi, niin kuin meistä itsestämme tuntuu, erottaneet mitään ensi esityksestä, toinen ja kolmas olisivat vain uusia ensiesityksiä, eikä meillä olisi mitään syytä ymmärtää sen enempää kymmenennestä esityskerrastakaan. Todennäköisesti meiltä ei ensimmäisellä kerralla puutukaan tajua, vaan muisti.”
Kertoja toteaa, että ihmisen kyky omana aikanaan ymmärtää nerokkuutta on vajavainen. Me emme ymmärrä tavallisuudesta poikkeavaa sillä emme voi verrata tätä oikein mihinkään. ”Beethovenin kvartetot nimenomaan (numerot 12,13,14 ja 15) tarvitsisivat viisikymmentä vuotta synnyttääkseen, moninkertaistaakseen Beethovenin kvartettojen yleisön ja aiheuttivat kuten muutkin mestariteokset edistymistä, ellei ehkä taiteilijoitten arvossa, niin ainakin henkevien ihmisten yhteisössä, jonka tänään suurelta osalta muodostavat ne, joita ei ollut löydettävissä mestariteoksen ilmestyessä, nimittäin sitä rakastamaan kykenevät kuulijat.”
Kirjassaan The World According to Proust kirjoittaja, Stanfordin professori Josh Landy toteaa, että Kadonnutta aikaa etsimässä ei itse asiassa nimestään huolimatta ole kirja ajan metsästämisestä vaan jonkinlaisen lumouksen, elämän tarkoituksen etsimisestä. Ehkä näin. Itse ajattelen, että se on molempia sillä elämänkokemus tapahtuu ajassa. Yritämme tavallaan pysäyttää aikaa. ”Päivittäin käytettävissämme oleva aika on venyvää laatua; intohimot joita tunnemme saavat sen laajentumaan”. Landyn termin ”enchantment” voi käsittää myös jonkinlaisena ”awen” kokemuksena, joka on tapa kokea voimakasta läsnäoloa ja elämän hurmausta. Jos aikaa suttaantuu seurapiirihöpinöissä (tai somessa), se on tästä elämän hurmaavuudesta pois, me emme koe sellaista. Emme myöskään silloin elämän syvää tarkoitusta ja merkityksellisyyttä.
Aikaa käsitellään tässä osassa monella tavalla.
Kuinka toinen pysäyttää toisen johonkin aikaan, tuomitsee tämän olemaan aina sama: ”Sanoessaan minusta: ’Hän on jo päässyt lapsuudenkengistä, eivät hänen mielihalunsa enää muutu, jne’. isäni oli yhdellä iskulla osoittanut minulle paikkani Ajassa, ja aiheutti minulle samansukuista surua, kuin jos olisin ollut, en sentään luhistunut vanhainkodin holhokki, vaan noita romaanisankareita, joista tekijä sanoo kirjan lopussa aivan erityisen julmalta vaikuttavaan sävyyn: ’Hän matkustaa tuskin koskaan enää maaseudulta. Hän on asettunut sinne lopullisesti, jne’.”
Mutta ehkä herkullisin aikaa käsittelevä kohta on lykkäämiseen (prokrastinaatio) liittyvä pohdinta kirjallisen tuotannon aloittamisesta.
”Ellen olisi niin lujasti ja lopullisesti päättänyt ryhtyä työhön, olisin ehkä tehnyt kaiken voitavani aloittaakseni sen heti. Mutta koska päätökseni oli peruuttamaton, koska jo ennen kuin vuorokausi olisi mennyt umpeen, huomispäivän tyhjissä puitteissa, joihin kaikki sopi niin hyvin siitä yksinkertaisesta syystä etten vielä ollut siellä, hyvät aikomukseni toteutuisivat helposti, ei kannattanut valita iltaa, jolloin olin liian huonossa vireessä ottaakseni ensi askeleita, joille jälkeen tulevat päivät eivät valitettavasti osoittautuneet sen otollisemmiksi. Mutta päätin olla järkevä. Vuosikauksia odottaneen ihmisen taholta olisi ollut lapsellista olla sietämättä kolmen päivän viivytystä. Varmana siitä, että seuraavana päivänä olisin jo kirjoittanut muutaman sivun, en enää puhunut päätöksestäni perheelleni; minusta oli parempi odottaa muutama tunti ja näyttää sitten rauhoittuneelle ja tyytyväiselle isoäidilleni työn alla olevia sivuja. Kaikeksi onnettomuudeksi seuraava päivä ei ollutkaan se ulkopuolinen ja laaja päivä, jota olin kuumeisesti odottanut. Kun se oli lopussa, laiskuuteni ja tuskallinen taisteluni tiettyjä sisäisiä esteitä vastaan olivat yksinkertaisesti vain kestäneet kaksikymmentäneljä tuntia kauemmin.”
Auts. Tunnistan liiankin hyvin…
Lopulta kolmososassa päästiin kertojan pään sisään useammankin näkökulman kautta ja lukija
(ainakin minä) jää odottamaan jatkoa. Hannu Mäkelä toteaa kirjassaan Proust on Proust, että ”Suomalaisen laitoksen neljäs osa (Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa 2: Paikannimet: paikkakunta) jatkaa kolmannen teemoja, mutta uusin voimin; kaiken lisäksi ja ennen muuta onneksi monin tavoin paremmin.”
On siis mitä odottaa!
Ps. Pohdimme Proust-piirissä viime kerralla sitä kuinka Swann sitten päätyi naimisiin Odetten kanssa vaikka rakkaus näytti hiipuneen kokonaan. Selitys taisi tulla tässä kolmososassa (ainakin osa sitä): ”Ei käy kieltäminen, etteikö rouva avioliittoa edeltäneinä vuosina olisi syyllistynyt aika rumiin kiristystoimenpiteisiin; aina kun Swann kieltäytyi jostakin, hänet estetiin tapaamasta tytärtään.”
