Luin kauan aikaa sitten Max Seeckin haastattelun, jossa tämä kertoi tavoitteekseen voittaa Oscar-palkinto. Oho!, muistan ajatelleeni. Oli jotenkin mahtavaa, että tyypillä oli tavoitteet korkealla. Sen jälkeen voi huomata, että Max Seeckillä on myös kykyä toteuttaa tavoitteita. Voi hyvinkin olla, että jostain tämän kirjasta vielä tehdään elokuva, joka voittaa Oscar-palkinnon.
Dekkarit on kiinnostava genre. Aina välillä puhutaan paheksuen siitä, kuinka kirjallisuus dekkarisoituu, ymmärrän sen tarkoittavan jotain sellaista, että kirjallisuus muuttuu ”helppojen ratkaisujen taiteeksi”. Toisin sanoen, hyvä on hyvä, paha on paha, juoni on selkeä ja ennaltatunnistettava (ja siksi niin turvallinen ja mukava), aivonystyrät työskentelevät lähinnä sen parissa, että ehtiikö keksiä murhaajan ennen kuin kirjailija sen paljastaa.
Dekkari vetoaa ratkaisukeskeiseen mieleen. Dekkari on kuin sanaristikko, jonka ratkaistuaan voi kokea tyytyväisyyttä: mä tein sen!
En oikein osaa arvottaa lukemista tai kirjoja tai paheksua mitään lukemista. Kaikella on aikansa ja paikkansa, ajattelen. Tohtori Russel Golman, joka on entinen matemaatikko ja nykyinen behavioristinen taloustieteilijä tiivistää dekkarin ytimen: “You get the feeling that if you just get the right piece of information, you could make sense of the whole thing. There’s the potential for an epiphany.”
Aiheuttaako siis Max Seeck valaistumisen? Ehkä!
Merkitty on jälleen kiihkeä ja kiinnostava. Ihmisen motiiveja ja sisäistä elämää tarkasteleva teos. Merkitty on samalla uuden Milo-sarjan avaus. Aikaisempien kirjojen päähahmo Jessica Niemi on vaihtunut Milo Perhoon, taidegalleristiin, joka on erikoistunut murhaajien profilointiin.
Pidän Seeckin teoksista myös siksi, että niissä seikkaillaan Helsingissä. Edelleen juoksulenkillä Ullanlinnan ”silitysrautatalon” kohdalla ajattelen, että hitto täällähän se yksi mies löytyi murhattuna kotoaan. Niin no, näin tapahtui Kauna-romaanissa…
Enemmän dekkareista ja niiden lukemisesta täällä.
