Mikä on kirjamessujen tarkoitus?
Ihminen on ihmiselle kinkkinen asia. Sartren sanoin: ”helvetti on toiset ihmiset”. Toisaalta taas tämän partneri, Simone de Beauvoir, oli ehkä lähempänä totuutta todetessaan, että ihmisen elämän arvo ja merkitys syntyvät siitä kuinka tämä pystyy luomaan arvoa toisen ihmisen elämään rakastamalla, ystävyydellä, myötätunnolla ja jopa närkästymisellä. Olemme sosiaalisia olentoja, meille sosiaalinen konteksti on tärkeä osa oman identiteetin ja roolin rakentamista.
Silti. Ihminen on ihmiselle kinkkinen juttu. Kärjistetysti voisi sanoa, että ihmisen tarve suhteessa toiseen on tulla ymmärretyksi ja ymmärtää. Samalla se on ihmissuhteissa kaikkein vaikeinta. Ja ihmissuhteita ne ovat työssäkin olevat suhteet kollegoiden, pomojen, asiakkaiden ja yhteistyökumppaneiden kanssa, vaikka me naamioimme niitä HR-jargonilla. On vaikea ymmärtää toista, kommunikaatio hapuilee sanoilla tunnetiloja, joita on vaikea sanallistaa ja toisaalta sosiaalinen konteksti luo eräänlaista sallitun rajaa, muureja, joita ei voi ylittää. Niinpä ihmisessä asuva pieni yksinäinen pala helposti kasvaa. Ymmärretyksi tulemisen tunne saa kolauksen ja ihmisen tahto puolestaan ymmärtää toista vähenee. Seuraukset ovat myös yhteiskunnallisia.
Väitän, että elämme jonkinlaista ymmärtämisen kriisiä. Sitä ei auta se, että meistä kaikista on tullut oman elämämme kolumnisteja, jotka huudamme varmoja väitteitämme milloin mistäkin 280 merkin voimalla. Tai että me esitämme täydellistä elämää Instagram-kuvissa samalla kun parisuhteet rakoilevat, lapset ovat hunningolla ja muutenkin vituttaa. Tai että maailma tuntuu olevan ennen näkemättömässä kaaoksessa, jonka keskellä pelko tuntuu olevan kiellettyä vaikka sitä meistä useimmat kokevat. Tila kollektiiviseen aitoon kokemiseen on pieni kun kaikki siivilöityy puoluepolitiikan viitekehyksen läpi.
Onneksi meillä on taide, kirjallisuus ja vajaan kuukauden kuluttua Helsingin Kirjamessut!
Taide ja itselleni erityisesti kirjallisuus antaa neutraalin tilan, jossa kohdata ihminen ihmisenä, samanlaisena lukijana ja ihmettelijänä kuin itsekin olen. Kirjallisuuden kautta voi luoda yhteistä, jakaa osia itsestään ja lisätä ymmärrystä toisesta. Pelkästään lempikirjailijasta puhuminen voi luoda yhteyden. Kirjoista puhuvat ihmiset harvoin leimaavat toisiaan puoluepoliittisesti tai väittelevät kirjan sisällöstä, saati kiistävät toisen tulkintaa. Kirjallisuus ei silti ole olematta poliittista, kantaaottavaa tai radikaalia, päinvastoin, se on sitä itsessään. Esimerkiksi vaikkapa Hanya Yanagiharan uusin kirja Paratiisiin (suom. Arto Schroderus) on voimakas puheenvuoro ihmisyydestä, vallasta, alistamisesta, erilaisuudesta, sosiaalisen kontekstin ahtaudesta tai laveudesta ja monesta muusta asiasta, jotka suoraan liittyvät siihen mitä dystooppiseksi muuttuneessa todellisuudessa tapahtuu juuri tänään. Fiktion kautta voi keskustella aiheista niin itsen kuin muiden kanssa siirtymättä suoraan poteroihin huutelemaan. Siksi kirjallisuus, erityisesti juuri nyt, on tärkeää.
Kirjallisuus on happea toisen ymmärtämiseen.
Siksi olen hieman huolestunut. Lokakuun lopussa (27-30.10.) tapahtuvat Kirjamessut julkaisi ohjelmansa. ”Sofi Oksanen ja Pekka Haavisto väittelevät kirjamessuilla Venäjästä.”, otsikoi Helsingin Sanomat 27.9.2022.
Ensin hölmistyin. Sitten suutuin.
Kirjamessujen ohjelmajohtaja Ville Blåfield antoi jo alkuvuonna, ottaessaan pestin vastaan, ymmärtää, että toivoi ohjelmaan aiempaa enemmän yhteiskunnallista keskustelua. ”Olisi makeeta, että messut olisivat sellainen yhteiskunnallinen foorumi, jolla tehtäisiin ulostuloja ja jossa olisi kiinnostavia puheenvuoroja. Ei vain niin, että keskustelunaiheet olisivat pelkästään kiinni syksyllä julkaistavassa kirjaohjelmistossa, vaan että messut olisivat myös yhteiskunnallisen ja kulttuurikeskustelun alusta”, Blåfield silloin totesi. Nyt tuo toive on konkretisoitunut ohjelmalla, jonka julkisuuteen tulleista painotuksista olen pettynyt.
Ensinnäkin tässä pelottavassa ja arvaamattomassa maailmantilanteessa viimeinen mitä toivon kirjamessuilta on väittely Venäjästä. Sofi Oksanen ja Pekka Haavisto ovat molemmat fiksuja ihmisiä, joiden mielipiteitä maailmantilanteesta kuuntelen mieluusti. Kun koko maailma tuntuu menneen väittelyksi, toivoisin kuitenkin mieluummin ymmärtämistä ja toivoa. Tällä(kin) väittelyllä on varmasti paikkansa, minusta se ei ole kirjamessuilla.
Toiseksi en toivo Kirjamessuista mitään Helsingin SuomiAreenaa. Puuttuuko jonkun mielestä maailmasta yhteiskunnallista puhetta, poliittisia väittelyitä ja kärjekkäitä mielipiteitä? Olen samaa mieltä Blåfieldin kanssa siitä, että kirjailijoilla on usein kiinnostavia, syvällisiä ja punnittuja näkemyksiä maailmasta, yhteiskunnasta ja ihmisestä. He puhuvat kirjoissaan ja myös haastatteluissaan, joita mieluusti luen ja kuuntelen. Haluanko nähdä heidän väittelevän päivänpolitiikassa kiistelevien poliitikkojen kanssa näistä aiheista? En kirjamessuilla. Yhteiskunnallista väittelyä kaipaava voi lähes joka päivä kääntää televisionsa johonkin a-ohjelmaan ja nauttia popcornistaan. Ja jos se ei riitä niin Twitterissä samaa tavaraa voi seurata ja siihen osallistua 24/7.
Kolmanneksi, ja tämä on ehkä tärkein syy: kirjallisuus on arvokasta itsessään. Se ei kaipaa yhteiskunnallista teatteria ollakseen relevanttia. Se on. Se mahdollistaa tason, jota yhteiskunnallinen väittely ei tavoita. Se mahdollistaa ymmärtämisen syvällisesti. Taide ja kirjallisuus sinällään ottaa kantaa ihmisyyteen ja valtarakenteisiin, valtaan ja sen korruptiovoimaan, erilaisuuteen ja sen käsittelyyn, identiteettiin ja sen haurauteen.
Otan esimerkin. Ystäväni, kirjailija ja logoterapeutti Hanna Jensen on kirjoittanut kirjan Äitini muistina, ammentaen kirjassa sekä omasta tarinastaan muistisairaan äidin tyttärenä, äitinsä tarinasta muistisairaana että tutkimustiedosta, tieteestä ja logoterapeuttiammatistaan. Lopputuloksena on häikäisevän riipaiseva kirja ihmisyyden hauraudesta ja tavastamme käsitellä sitä. Parhaimmillaan tästä kirjasta käytävä keskustelu lisää ymmärrystä niin sairaan, tämän omaisten kuin yhteiskunnankin näkökulmasta ja edesauttaa parempaa hoitoa, kohtelua ja elämää. Se vaikuttaa meihin ja ihmiskäsitykseemme syvällisesti. Pahimmillaan se typistyy väittelyksi ikäihmisten hoitotarpeesta ja jostain numerosta, jonka desimaalipilkusta eri puolueiden edustajat ovat eri mieltä. Toisin sanoen: se ei edistä mitään.
Kirjamessuilla on aina keskusteltu yhteiskunnallisistakin aiheista. Tietysti. Kirjallisuus on elämää. On kuitenkin iso ero siinä, kuinka keskustelua käydään. Nyt HS:n mukaan ”debatteja on luvassa Ukrainan sodasta ja vaihtoehdottomasta ulkopolitiikasta, suomalaisesta arkkitehtuurista, aikamme naisvihasta, päihdepolitiikasta, eri sukupolvien päättäjistä sekä ihmisen suhteesta muihin lajeihin.”
Typistämällä kirjamessut A-ohjelmiksi, poliitikkojen väliseksi taistelutantereeksi tai twitter-keskustelujen toisinnoksi, siitä jää puuttumaan se kirjallisuuden oleellinen osa: se on väline kurottaa toista ihmistä kohti, laskea defenssejä, löytää yhteistä. En minä halua kuunnella väittelyä Kari Hotakaisen ja jonkun poliittisesti värittyneen henkilön kanssa. Haluan kuulla mitä Kari Hotakainen pohdiskelee elämästä, ihmisestä ja yhteiskunnasta kirjansa/kirjojensa kautta. Haluan löytää muita ihmisiä, joiden kanssa keskustella siitä. En halua siitä yhteiskunnallisen keskustelun areenaa vaan inhimillisen ymmärtämisen alustan. Sitä kirjallisuus – ja taide – parhaimmillaan on provosoivana, ärsyttävänä, pelottavana ja viihdyttävänäkin. Silloin se liikuttaa yhteiskunnallisiakin mannerlaattoja.
Keskustelu ei ole vanhanaikainen kesy reliikki, joka kannattaa pyyhkiä debatilla pois pöydältä. Päinvastoin, juuri nyt rauhallista pohdintaa tarvitaan enemmän kuin koskaan.
On mahdollista, että Helsingin Kirjamessujen yhteiskunnallinen linja lisää niiden suosiota ja laajentaa yleisöä niihin, joiden ensisijainen rakkaus ei olekaan kirjallisuus, lukeminen ja siihen liittyvä ja sitä kautta avautuva maailma. Voi olla, että se on itse tapahtumalle hyvä asia. Samalla se ehkä vähentää monen kirjallisuudesta elämään valoa, arvoa ja merkitystä saavien ihmisten halukkuutta astua tuolle poliittisen väittelyn areenalle.
No, aina voi onneksi jäädä kotiin lukemaan.
Ps. Voihan olla myös, että olen väärässä. Helsingin Kirjamessut on kenties tänäkin vuonna mahtava tapahtuma, jossa vain pienenä ripauksena jossain sivupöydissä väitellään sodasta ja sekin tehdään henkevämmin ja rakentavammin kuin missään muualla koskaan aikaisemmin. Väittely, debatti ja kiistakirjoituspuoli ehkä vain korostui Helsingin Sanomien jutussa, mutta Kirjamessut on edelleen kirjallisuutta? Me kirjoja lukevat introvertit voimme haahuilla turvallisesti kuten ennenkin kirjapinojen välissä, kurkkien takarivistä sitä Kari Hotakaista, jolla on varmasti tänäkin vuonna jotain kiinnostavaa sanottavaa, jonka haluan kuulla. Ehkä Kirjamessuja ei olekaan kaapattu. Toivon niin.
Ps 2. Hotakainen muuten näköjään itse lauantaina 29.10. klo 16.30-17 keskustelemassa uudesta kirjastaan Opetuslapsi (en ole vielä ehtinyt lukea) ja samana päivänä aikaisemmin 12.30-13.30 lukupiirin tilaisuus, jossa yhteistä keskustelua kirjasta.
