Kollega pyysi lainaksi Peter Høegin kirjaa Susanin vaikutus (suom. Katriina Huttunen) ja kaivoin sen hyllystä. Samalla mietin, että mitähän tästä kirjasta (tai kirjailijastakaan) oikein sanoisi. Høegin kirjat ovat hämmentäviä, niitä on vaikea kategorioida. Kyseessä on yleensä useamman lajityypin sekoitus: vähän scifiä, vähän dekkaria, vähän perusromaania. Niin tässäkin. Kirja on omituinen sekoitus montaa kirjallisuuden lajia. Tai sitten ihan omansa, jota ei voi määritellä kapeasti.
Kirjassa huippufyysikko Susan Svendsenillä on erityistaito, vaikutus. Jostain syystä hän saa ihmiset uskoutumaan itselleen. Eikä minkään pikkusalaisuuksien kanssa vaan avautumaan ihan koko elämästään ja erityisesti hävettävimmistäkin elämänsä salaisuuksista. Hän saa ihmiset myöntymään omaan tahtoonsa ilman että nämä edes tajuavat mitä oikein tapahtuu.
Kirja alkaa siten, että Susanin perhe on pulassa. Kummallinen sekava soppa, johon liittyy syyte taposta, Intia, nuorempia naisia, salakuljetusta ja vähän muuta sotkua, koko perhettä odottaa pitkät vankeustuomiot heidän palattuaan kotiin. Nämä välttääkseen Susan ryhtyy hommiin Thorkild Hegnin pyynnöstä. Hänen pitää selvittää vaikutustaan käyttäen tietoja 1970-luvulla perustetusta nyt jo lakkautetusta tulevaisuuskomissiosta. Tästä toimeksiannosta alkaa (myös lukijalle) hengästyttävä matka. Matkan aikana ihmisiä kuolee, isä löytyy ja salaisuuksia paljastuu. Kukaan ei olekaan oikein sitä mitä luulee ja Susan joutuu kummallisiin, absurdeihin ja vaarallisiin paikkoihin perheineen, jota yrittää siis suojella.
Vaikka kirjaa ei osaa oikein määritellä se imee mukaansa vauhdilla. Høeg saa hahmonsa tuntumaan hyvin todellisilta vaikka viitekehys on hyvin epätodellinen. Høeg kertoo tarinan myös tavalla, joka on hyvin visuaalinen. Kirjaa voisi ehkä kuvailla, että sen luettuaan tuntuu vähän siltä kuin silmien edessä olisi juuri vilahtanut scifi-väritteinen naisen tähdittämä Bond-elokuva. Hyvä sellainen ehdottomasti. Elokuvana se ehkä olisi K-18 sillä aika paljon melko julmiakin kohtauksia kirja kyllä sisältää. Kirjassa on myös vahva yhteiskunnallinen sanoma vaikka sitä ei tyrkytetä lukijalle yhteiskunnallisen viestinnän keinoin vaan osana tarinaa. Yhteiskunnan tulevaisuudesta kirjassa on aika kyyninen näkemys: ”Tulevaisuus ei ole sitä että me opimme erehdyksistämme. Se on sitä että me kiellämme niiden olemassaolon.”
Kriitikot tuntuvat pitävän tätä kirjaa parhaana sitten Lumen tajun, josta Høeg tuli tunnetuksi ja rakastetuksi. Monelle se on jäänyt myös ainoaksi luetuksi Høegin kirjoista. Niin myös tämän kirjan lainanneelle kollegalle tähän mennessä.
Høegissa kirjoittajana on jotain kurittomuutta ja monimuotoisuutta, sellaista, joka kaihtaa kaikkia määritelmiä. Niin myös ehkä kirjailijassa itsessään, joka on ennen kirjailijan uraansa toiminut mm. balettitanssijana ja merimiehenä. Kirjan (minusta) hienoin lause liittyy vanhemmuuteen. Susan pohtii omaa vanhemmuuttaan aika hienolla tavalla: ”Minulla on ollut unelma heidän suojelemisestaan, siitä että antaisin heille paremman elämän kuin omani. Se unelma on harhaa. Jos oikein hyvin käy, lapsia voi ehkä suojella päihteiltä ja hyväksikäytöltä. Mutta varsinaiselta ongelmalta heitä ei voi suojella. Sillä varsinainen ongelma on elämä itse.”
Peter Høegilla on ehdottomasti vahva vaikutuksen kyky. Kaikki eivät ehkä tykkää, mutta monipuolisuudessaan tämä sopii kyllä monenlaiselle lukijalle. Hesarin hyvä arvio kirjasta tässä.
