Linda Liukas: Nähdä maailma hiekanjyvässä
”’Tiedätkö, mikä oli tärkein neuvo, jonka saimme arkistoinnin ammattilaisilta?’ hän kysyy. ’Säilytettävän esineen pitää olla kaunis. Sen on oltava taideteos, josta halutaan huolehtia. Vain niin tieto kulkee tulevaisuuteen.’”
Linda Liukas osaa kuvitella ja olla utelias. Se tekee kirjan tyylistä lähestyttävän ja kiinnostavan. Tässä kirjassa ollaan yhdessä tutkimusmatkalla, vaikka kiistatta Liukas johdattaa ja houkuttelee taitavasti polulla eteenpäin. Tulkitsee lukijalle tähtikarttaa.
Kirjasta lisää aikaisemmassa postauksessa täällä.
Tali Sharot and Cass R. Sunstein: Look Again – The Power of Noticing What Was Always There
”Because of habituation, people get used to dirty air, become unconcerned by their own misconduct, and become more liable to believe misinformation.”
Tottuminen johonkin. Se on vähän kuin tippuva hana, remontin viimeistelyssä puuttumaan jääneet lattialistat tai USA:n presidentin öykkäröinti. Ensin se ärsyttää (voi jopa kauhistuttaa, jos puhutaan siitä presidentistä). Pikkuhiljaa siihen tottuu, lopulta tuskin huomaa, kohauttaa olkiaan. Unohtaa.
Ja niin, sotaankin jotenkin turtuu. Uutiset eivät enää ole etusivulla, joka päivä mielessä…
Sama asia voi tapahtua myös hyville asioille. Mahtava aamukahvi, sisävessa ja kylpyhuone (kyllä, kesä ja mökkikausi huusseineen on taas edessä), rauha. Niihin tottuu ja lopulta aamukahvin pitää olla pientuottajien artesaanikahvia designmukista, mikään määrä vettä ei riitä lotraamiseen suihkussa, jonka pitää olla sadesuihku.
Sharot ja Sunstein toteavat kirjan alussa, että kirja tulee saamaan lukijan näkemään maailman taas värillisenä. Kuuntelin kirjan (naisääni on todella ärsyttävä…) ja ehkä päällimmäiseksi jäi ennemmin tunne siitä, kuinka totumme pahoihin asioihin ja kuinka asiat siitä helposti eskaloituvat kunnes ollaankin jo todella pahassa paikassa. Kuinka sinne jouduttiin? Pikkuhiljaa, tottumalla. Kirja on kuitenkin yhtä hyvin muistutus siitä, kuinka totumme/turrumme hyviin asioihin emmekä enää osaa arvostaa, edes huomaa niitä.
Ihminen tarvitsee vaihtelua ollakseen elossa.
Termi, jota Sharot ja Sunstein käyttävät on ”habituation”, habituoituminen? Kyse on siis tottumisesta, turtumisesta. Ihmisen aivot reagoivat luonnostaan yhä vähemmän jatkuvaan ärsykkeeseen tämä puolestaan saa meidät huomaamatta sivuuttamaan niin elämän hyvät kuin huonotkin puolet.
Habituoituminen voi kuin huomaamatta hiljalleen nakertaa elämän merkityksellisyyttä. Se on aivojen tapa suodattaa pois muuttumatonta tietoa. Ajan myötä voimme lakata huomaamasta esimerkiksi auringonlaskun kauneutta, tasaisen parisuhteen onnea tai yhteiskunnallisia epäkohtia, kuten eriarvoisuutta. Sharot ja Sunstein selittävät, että vaikka tämä prosessi säästää henkisiä resurssejamme, se voi myös tylsistyttää arvostustamme ja tietoisuuttamme.
Kun joka päivä herää, nousee ylös ja alkaa pestä hampaita, kehittää aamurutiineista tehokkaan (ja aina samalla tavalla toistuvan) liikesarjan, se on kyllä tehokasta. Samalla se tuntuu toisteisena jotenkin epätoivoiselta – taas tässä pestään hampaita. Kohta niitä pestään uudelleen, kun tapahtumasarja käännetään toisinpäin ennen kuin pää pamahtaa tyynyyn.
Tehokkuus on epäinhimillistä, se tappaa mielikuvituksen ja ilon. Mutta kun ei millään jaksaisi luoda uusia ja hauskempia tapoja suorittaa aamuaskareita, katsella työmatkalla taivaalle tai uteliaana hyökätä työn kimppuun etsimällä vaihtelua. Elämä alkaa mennä kuin autopilotilla, robotilla.
”People stop noticing what is most wonderful in their own lives. They also stop noticing what is terrible, due to something called habituation.”
Tarkoituksellinen vaihtelu, oppiminen, uteliaisuus ovat keskeisiä tapoja sytyttää koko homman tarkoitus ja merkitys uudelleen.
Habituoituminen ei kuitenkaan vaikuta vain yksilön onnellisuuteen – sillä on myös laajempia yhteiskunnallisia seurauksia. Kun totumme negatiivisiin olosuhteisiin, kuten saasteisiin tai epäoikeudenmukaisuuteen, saatamme menettää halun vaikuttaa niihin. Jotta voi muuttaa asioita, pitää ensin huomata mihin on tottunut: kyyniseen puheeseen tulevaisuudesta, töykeään käyttäytymiseen somessa, poliitikkojen valehtelemiseen, epätyydyttäviin työolosuhteisiin, rasistisiin asenteisiin?
Ja toisinpäin. Tali ja Sunstein kertovat kuinka loman virkistävä tai onnellistava vaikutus vähenee loppua kohti. Ensimmäiset päivät ovat parhaat, ensimmäiset 48 tuntia tarkalleen. Alussa uusi ympäristö tai vapaus arjesta herättävät iloa, keskivaiheilla vielä nautitaan irtiotosta, loppua kohti palaaminen arkeen alkaa jo vaikuttaa mielialaan. Tämähän on se ns. sunnuntaiefekti. Torstaina tuleva viikonloppu alkaa jo kiihdyttää tunnelmia. Perjantai on yhtä juhlaa, ainakin teoriassa. Monta kertaa kuitenkin viikon väsymys iskee päälle. Onneksi on lauantai! Lauantai on mahtava päivä, viikonloppu on alussa ja kaikki mahdollisuudet edessä. Sunnuntaina alkaa arki hiipiä kohti…
Ihmiset eivät yleensä ole onnellisimpia viimeisenä lomapäivänä vaan ennemmin silloin, kun he vielä ovat kunnolla uppoutuneita vapauden ja uuden kokemuksen tunteeseen.
Habituoitumista voi purkaa eli ”dishabituoida”; herättää aistit ja mieli uudelleen. Äänikirjassa on kiinnostava kikka: lukijanääniä on kaksi: mies ja nainen, jotka vaihtelevat jatkuvasti. Saatan huomata vasta kun ääni vaihtuu, että olin jo niin tottunut (habitoitunut) ääneen, että keskittyminen oli herpaantunut, mietin sivussa muita asioita. Kun ääni vaihtuu, mieli ryhdistäytyy uudelleen kuuntelemaan.
”The key to this disruption—to seeing, feeling, and noticing again—is change.”
Tali Sharot on kognitiivinen neurotieteilijä ja professori, joka tutkii päätöksentekoa, tunteita ja käyttäytymistä erityisesti aivojen näkökulmasta. Cass R. Sunstein taas on yhdysvaltalainen oikeustieteilijä, professori ja yksi käyttäytymistaloustieteen soveltamisen uranuurtajista politiikassa. Yhdessä nämä kaksi yhdistävät aivotutkimuksen ja käyttäytymistieteen kiinnostavalla tavalla. Näkymättömät ilmiöt tulevat näkyviksi, ymmärrettäviksi ja sitä kautta myös sellaisiksi, että niihin voi vaikuttaa.
Virginia Woolf: Oh to Be a Painter!
“And the puzzle is that while Mrs. Bell’s pictures are immensely expressive, their expressiveness has no truck with words. Her vision excites a strong emotion and yet when we have dramatized it or poetized it or translated into all the blues and greens, and fines and exquisites and subtles of our vocabulary, the picture itself escapes.”
Foreword to Recent Paintings by Vanessa Bell, 1930
Virginia Woolf pohti päiväkirjoissaan sisarensa ja oman taiteensa eroja. Hän kirjoittaa hieman kadehtien, kuinka sisar, Vanessa Bell, maalaa seisten, vapaana, koko kehollaan. Hän itse sen sijaan istuu ja kirjoittaa sidottuna tuoliin. Minäkin haluaisin kirjoittaa seisten, hän huokaa.
Pieni kirjannen Oh to Be a Painter! on jonkinlainen manifesti tälle kaipaukselle. Taidemuotojen vertailua, mutta myös maalaustaiteen ihailua. Kirjassa on mm. esseet Pictures and Portraits (1920), jossa esiintyy huudahdus: “Oh to be silent! Oh to be a painter!” ja essee Walter Sickert: A Conversation (1934), jossa Woolf käsittelee taiteilijan ja kirjailijan eroavaisuuksia – ja sitä, miten sanat ovat epäpuhtaampi, mutta voimallinen väline.
“Not in our time will anyone write a life as Sickert paints is. Words are an impure medium; better far to have been born into the silent kingdom of paint.”
Kirjoitukset antavat näkökulman myös Woolfin omaan kirjoittamiseen. Hän pohtii kuvataiteen ja kirjallisuuden suhdetta – erityisesti maalaamisen vapauden ja hiljaisuuden vetovoimaa verrattuna sanojen rajoitteisiin. Kuvallinen ilmaisu on puhdasta ilmaisua. Sanat, toisin kuin kuvat, voivat vääristää, selittää liikaa tai kadottaa tunteen ytimen. Yksi kuva ja tuhat sanaa…
Ollakseen ”suuri kirjailija” täytyy Woolfin mielestä olla suuri värien käyttäjä ja muusikko. Pitää saada kohtaukset hehkumaan, tummenemaan ja muuttumaan silmissä.
“We can say for certain that a writer whose writing appeals mainly to the eye is a bad writer; that if in describing, say, a meeting in a garden he describes roses, lilies, carnations, and shadows on the grass, so that we can see them, but allows to be inferred from them ideas, motives, impulses, and emotions, it is that he is incapable of using his medium for the purposes for which it was created, and is as a writer a man without legs.”
Pictures, 1925
