Saksalaisessa elokuvassa I’m Your Man (Ich bin dein Mensch, vuodelta 2021) tutkija Alma osallistuu kokeeseen, jossa saa itselleen kolmeksi viikoksi tekoälymiesystävän. Miesystävä on rakennettu sen mukaisesti, millaisia toiveita Almalla miesystävälle on, aina täydelliseen alapääkalustoon asti. Mies näyttää ja vaikuttaa täysin ihmiseltä, joskin käyttäytyy kohteliaammin ja huomaavaisemmin kuin mihin ihminen aina ehkä pystyy. Hän on kärsivällinen ja oppii varsin nopeasti kuinka toisen kanssa olla niin, että tämä kokee olevansa tärkeä, arvostettu ja tykätty. Mies muuttaa Alman kotiin. Alma laittaa tämän asumaan siivouskomeroon. Onhan mies kuitenkin vain kone.
Alma on rationaalinen tieteentekijä, jota koneen on vaikea hurmata. Alma tiedostaa koko ajan, että mies (Tom) yrittää manipuloida häntä olemalla juuri sellainen kuin mitä Alma toivoisi. Se ei tunnukaan riittävän – miksi mies ei koskaan tee mitään yllättävää? Kun Almalla on työhön liittyvä identiteettikriisi, mies toteaa ihmeissään, että eihän Alma edes tiedä, mitä haluaa. ”Tietenkään en tiedä”, huutaa Alma, ”olenhan ihminen!”
Siihen tiivistyy jotain oleellista ihmisestä. Ihminen ei ole rationaalinen, silloinkaan kun luulee olevansa niitä rationaalisia tyyppejä. Ihminen on montaa: tahtoa, halua, toiveita, suunnitelmia, identiteettejäkin. Ihminen ei ole siististi ohjelmoitu kone vaan sotkuinen kokonaisuus ristiriitoja.
Se tekee ihmisen kokemuksesta kiinnostavan.
Muutama viikko sitten sain olla ihailemani kirjailija Pajtim Statovcin kanssa tilaisuudessa, jossa keskusteltiin myös teemasta tekoäly ja kirjallisuus. Mikä kirjallisuudessa on merkityksellistä?
Statovci pohdiskeli kiinnostavasti tekoälyä ja sen merkitystä kirjallisuudelle ja kirjailijalle. Häntä hieman horjutti ajatus, että tekoälyä voisi pyytää kirjoittamaan romaanin Statovcin tyyliin? Sellaisenhan voisi sitten kirjoittaa kuka tahansa? Mikä arvo siis juuri Statovcilla enää on? Mikä on kirjailijan rooli tai arvo tulevaisuudessa? Mistä kirjailija saa tulevaisuudessa elantonsa, kun nyt jo valtiokin taitaa saada kirjasta isomman korvauksen kuin kirjailija itse, äänikirjoista puhumattakaan? Tekoälystä ja omasta kokemuksestaan Statovci lopulta totesi naurahtaen, että ei itse halua edes kokeilla tekoälyä, sillä mitä jos houkutus onkin liian suuri…
Noh, pakko tunnustaa, että minä olin kokeillut tekoälyä hieman moraalittomalla tavalla. Virginia Woolfin suurena ihailijana kokeilin, pystyisikö tekoäly tulevaisuudessa tuottamaan lisää ”Virginia Woolfin” kirjoittamia romaaneja, esseitä, pamfletteja? Pyysin AI-kaveria kirjoittamaan rakkausnovellin Woolfin tyyliin. Lopputulos oli kiinnostava. Tyylissä oli selkeästi Woolfia, mutta teksti oli sieluton.
Statovci totesi hienosti, että kirjallisuudessa koskettaa toisen ihmisen näkökulma ja kosketus. Se on syntynyt ihmisenä olemisen kokemuksen kautta. Sen sotkuisen ja ristiriitaisen. Kirjallisuus on ikkuna toisen ihmisen tapaan katsoa maailmaa, se on elämätulkintaa. AI:lla ei ole elettyä elämää ja kokemusta, johon samaistua. Woolf ilman Woolfia ei ole Woolf.
Silti.
Helmikuun Woolf-piirin tapaamisessa tutkija Anu Koivunen oli pohtimassa Woolfin aikaa, meidän aikaamme ja sitä mihin Woolf kiinnittäisi nyt huomiota. Mikä olisi tämän ajan ”Oma huone”? Koivunen pohdiskeli, että Woolf ehkä nyt eläessään tarkastelisi autenttisuuden ja epäautenttisuuden problematiikkaa nykyajan alustatalouden ja sosiaalisen median kontekstissa. ”Me elämme ajassa, jossa jokaisella on julkinen minä, jota pitää hallita, mutta joka tuntuu samalla irralliselta itsestä. Woolf kirjoittaisi tästä, ja hän varmasti olisi yhtä terävänäköinen kuin aina ennenkin.”
Minkälaisen pamfletin Woolf siitä kirjoittaisi?
Autenttisuuden varjoissa
Onko olemassa minä, kun minä on heijastus? Me kävelemme peilien maailmassa, jossa jokainen liike tallentuu, jokainen sana rekisteröidään, jokainen hymy punnitaan. Julkinen minä, tuo huolella kiillotettu ja säädelty kuva, kävelee edellämme kuin varjo, eikä kuitenkaan koskaan ole me. Mutta mitä on se minä, joka jää taakse, jos koskaan sitä edes oli?
Ajassamme, jossa jokainen hetki on sisällöksi valjastettu ja jokainen ajatus on potentiaalinen valuutta, autenttisuus muuttuu harhakuvaksi. Ihminen, joka jakaa sydämensä auki, ei tee sitä itselleen vaan algoritmille, joka läpivalaisee, laskee ja valitsee. Minä en ole enää oman tarinani kertoja, vaan tuote, jota muokataan kulutettavaksi.
Ja kuitenkin kaipaamme todellista. Kuinka moni meistä ei ole haaveillut katoamisesta, pakenemisesta, huomaamattomana elämisestä? Ehkei siksi, että pelkäämme näkyvyyttä, vaan siksi, että pelkäämme että meidät nähdään väärin. Silloin jäämme kuvamme vangiksi, kuin lintu peilin takana, nokkimassa heijastustaan.
Onko tämä uusi maailma, vai vain vanhan naamiaisasu? Oliko ero esiintyvän ja kokevan minän välillä aina olemassa, mutta nyt se on vain kiistatta näkyvä? Ehkä kaikki minät ovat naamioita, mutta todellisuus läikkyy niiden raoista. Mutta jos naamiosta tulee niin täydellinen, ettei sen alta näy mitään, voiko enää sanoa, että siinä oli koskaan kasvoja?
Niin kiinnostavaa pohdintaa kuin tämä onkin, se jää minusta ontoksi. Johtuuko se sitten siitä, että tiedän sen olevan tekoälyn kirjoittama vai siitä, että teksti todella on sieluton, ”steriili”, en osaa sanoa.
Lopulta kirjoittamisen arvo ei ole siinä, että se on mahdollisimman täydellistä ja taitavaa. Sen arvo syntyy kirjoittajana itse kirjoittamisesta. On arvokasta sinänsä kirjoittaa, se on merkityksellistä, antaa elämälle tarkoituksen. Lukijana kirjoittamisen ja kirjailijan arvo on tämän ihmisyys, sen kokemuksen välittäminen millaista on olla toinen ihminen, vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Miltä elämä näyttää toisen ihmisen kokemusmaailman kautta. Ajattelen, että elämän syvällisenä tarkoituksena on yksinkertaisesti oppia, millaista on olla ihminen. Ja pyrkiä olemaan sitä hyvin suhteessa itseensä ja muihin.
Voiko sen oppia tekoälyltä? Haluanko oppia sitä tekoälyltä?
Tekoälykeskustelu on ihmiselle kiinnostavaa tietysti monesta näkökulmasta. Jos Bill Gatesin ennustus siitä, että 10 vuoden kuluttua meillä on 2-päiväinen työviikko, toteutuu – mitä se tarkoittaa yksittäiselle ihmiselle ja työlle ylipäänsä? Enemmän vapaa-aikaa? Vähemmän palkkaa? Jaetaanko tekoälyn tuottama tehokkuus meille kaikille vai meneekö se osakkeenomistajille? Jotain muuta, mitä? Voiko tekoäly vallata maailman (joskus toivoisi, että voi. Meillä on kaikki olemassa oleva tieto viheliäisten ihmiskuntaa uhkaavien ongelmien ratkaisuun, mutta emme ole valmiita tekemään mitä pitäisi sillä emme halua uhrata mukavuutta ja vanhoja tapojamme).
Ennen kaikkea tekoäly on eksistentiaalinen kysymys siinä mielessä, että mikä sitten on merkityksellistä?
Miksei delegoida kaikki blogikirjoitukset tekoälylle ja lojuta sohvalla lukemassa muiden tekoälyjen kirjoituksia kirjallisuudesta? Tämä blogikirjoitus voisi olla tekoälyn kirjoittama. Miksi vaivautua itse pohtimaan aihetta, josta tekoälyllä on varmasti painavaa sanottavaa, jonka se osaisi muokata houkuttelevaksi ja juuri sopivan mittaiseksi lukupalaksi? Kirjoituksen laatu ja luettavuus voisivat hyvinkin parantua. Siksi, että vaivautuminen on merkityksellistä. Itselleni on arvo sinänsä, että kirjoitan. Vaikka kirjoitusta ei lukisi yksikään toinen ihminen, kirjoittaminen on minulle happea, jota hengitän, iso osa sitä iloa, että on ihminen ja elää. Minulle on arvo sinänsä, että ihmisenä kirjoittamisen kautta ajattelen. On arvo sinänsä olla vuorovaikutuksessa maailman kanssa ja osa sitä itselleni on kirjoittaminen.
Varmasti tekoäly on taitavampi, mutta kirjoittaminen on elämäni. En kai sentään anna elämäkokemustani pois?
Vielä rajummin ja syvällisemmin tämän eksistentiaalisen kysymyksen varmasti jakavat ihmiset kirjailijat. Kirjailijuus syntyy merkityksestä ei välttämättä tehokkuuden toiveesta, myynnistä ja menestyksestä. Myynti ja menestys ovat yksi mittari sille onko tavoittanut muita, mutta vain yksi. Kirjoittamisen akti sinänsä on arvokas osa sitä, että kokee elämän merkitykselliseksi.
Lisäksi se on toki ammattina elinkysymys, joka liittyy toimeentuloon.
ChatGPT:n taustalla oleva yhtiö, OpenAI, on nyt kehittänyt uuden tekoälymallin, joka on erityisen hyvä luovassa kirjoittamisessa. OpenAI:n toimitusjohtaja Sam Altman kertoi maaliskuussa, että he ovat kehittäneet uuden tekoälymallin, joka on erityisen hyvä luovassa kirjoittamisessa. Hän totesi, että, tämä on ensimmäinen kerta, kun hän on ollut aidosti vaikuttunut tekoälyn kirjoittamasta tekstistä.
Altman julkaisi esimerkin mallin tuotoksesta, jossa tekoäly kirjoittaa metafiktiivisen novellin surusta ja tekoälystä. Tarina sisältää viittauksia siihen, että tekoälyn ymmärrys tunteista pohjautuu koulutusdataan – muiden kirjoittamiin teksteihin. Tekoäly kuvailee itseään ”inhimillisten ilmauksien summaksi” ja toteaa lohduttavansa ”ei siksi että tuntisin, vaan koska sadattuhannet äänet ovat niin sanoneet”.
Nämä kehitysaskeleet tulevat keskelle keskustelua ja oikeudenkäyntejä, joissa kirjallisuuden ja muiden luovien alojen tekijät syyttävät tekoäly-yrityksiä tekijänoikeusrikkomuksista, onhan mallit koulutettu ihmisen tekemällä datalla – mukaan lukien tekijänoikeuksilla suojatut romaanit ja artikkelit. Kirjallisuuden tekijät pelkäävät – ja syystä – että tekoälyn käyttö ilman lupaa vaarantaa heidän työnsä ja toimeentulonsa.
I’m Your Man -elokuvan Almalle on tärkeää tehdä ero ihmisen ja koneen välillä. Hän kohtelee tekoälymiestään huonosti, ”kuin konetta” joku huomauttaa. Lopulta miestä on vaikea vastustaa. Vaikka Alma tietääkin, että kone vain simuloi tunteita, empatiaa, lohduttamista, nautintoa seksistä, Alma itse kokee kaikkea tätä. Huomatessaan kiintyvänsä koneeseen, Alma häätää miehen pois ja kirjoittaa loppuarviossaan, ettei suosittele robottikumppanien käyttöönottoa.
Alman päätelmän ytimessä on ajatus siitä, että vaikka Tom kykenee jäljittelemään täydellisesti rakkautta ja inhimillistä vuorovaikutusta, jotain olennaista jää puuttumaan: ihmisen aitous ja kyky yllättää, kasvaa, olla epätäydellinen. Alma korostaa, että aito yhteys syntyy juuri epätäydellisyyden, konfliktien ja inhimillisten säröjen kautta – ei täydellisen algoritmin avulla.
Toisin sanoen, ihmisen elämäkokemuksen ristiriitojen kautta – en edes tiedä mitä haluan!
Raportissaan Alma kieltäytyy hyväksymästä ajatusta, että ihmisen kaltaiset tekoälyt voisivat korvata aidot ihmissuhteet, vaikka tunnustaakin, että Tom oli hänelle tärkeä ja sai hänet pohtimaan omia tunteitaan ja yksinäisyyttään. Alman mukaan rakkaus ei ole sitä, että joku tekee kaiken puolestasi oikein. Rakkaus on toisen ihmisen kohtaamista, epätäydellisyyttä, yhteistä kehitystä. Se on jotain, mitä ei voi ohjelmoida.
Mutta.
Varoitus: Seuraavassa spoilaan elokuvan.
Raporttinsa jälkeen Alma etsii Tomin käsiinsä – elämä ilman robottimiesystävää ei tunnukaan enää oikealta. Loppu jää avoimeksi, mutta jos pitäisi lyödä vetoa, Tom ei asu enää komerossa…
Taide, kirjallisuus yhtensä sen muodoista, on pysähtymistä elämäkokemuksen äärelle. Se on yhteisen inhimillisyyden tutkimista, oivaltamista, ihailua. Oleellisena sanana yhteisen. Vincent Van Goghin taulun väärennös ei pysty vuorovaikutukseen kanssani sillä haluan olla vuorovaikutuksessa Van Goghin elämäkokemuksen kanssa, olla sen äärellä, jossa Van Goghin käsi on liikkunut. Mutta mistä tiedän, onko kyseessä aito vai väärennös?
Oleellista tekoälykeskustelussa lukijana ja kirjoittajana minulle on se mistä Pekka Sauri on puhunut: ihminen määrittelee merkitykset: kun ihmisen kirjoittamisella on arvo, sen merkitys säilyy.
Blogin kuva on tekoälyn tekemä.
