Life, in an absolute sense, is worth living, just as art is worth pursuing, science is worth exploring, justice is worth seeking. However, the fact that something is worth doing doesn’t always mean a person is endowed with the capacity to do it.
Olen tilannut tämän kirjan siksi, että sitä on jossain arvostamassani lehdessä suositeltu. Avaan sen vähän huolimattomasti ja heti alun jälkeen pitää ryhdistäytyä. Tämä ei olekaan kevyttä lukemista elämästä ja sen tarkoituksesta. Yiyun Li kirjoittaa poikiensa itsemurhasta.
Kuuden vuoden välein hänen molemmat poikansa hyppäsivät junan alle. Yiyun Li haluaa kunnioittaa poikiensa tahtoa, ei kyseenalaistaa ratkaisua, ei syytellä tai miettiä “mitä jos”. Hän haluaa ajatella, että molemmat pojat tiesivät mitä tekivät, mikään keskustelu, teko tai ele ei olisi estänyt itsemurhia. Hän kutsuu tätä radikaaliksi hyväksymiseksi.
Ajattelen, että ihminen usein puhuu siitä mitä eniten kaipaa, ei siitä missä onnistuu. Äitinä hän elää syvässä kuilussa ja on valmistautunut elämään siellä lopun elämänsä.
The death of a child realigns time and space. If an abyss is where I shall be for the rest of my life, the abyss is my habitat. One should not waste energy fighting one’s habitat.
Li pyrkii kirjoittamalla paitsi ymmärtämään, myös selvästi todistamaan, että itsemurha voi olla järkevä ja rationaalinen ratkaisu. Niin surullinen kuin itsemurha onkin, se on myös loppu, jonka ihminen on itse itselleen valinnut. Pitäisikö sitä ymmärtää, kunnioittaakin?
Itsemurha ei ole neutraali loppu. Sillä on oheisvaikutuksia ja -uhreja. Sen jälkeen jää kysymyksiä. Lopulta toisen ihmisen – läheisenkin – sisäinen maailma on meille tuntematon. Lopulta tiedämme todella vähän siitä, mitä toinen mielessään todellisuudessa miettii, millaisten demonien kanssa tämä painii.
Virginia Woolf oli kirjailijana mestari ehkä juuri siksi, että pyrki teoksillaan avaamaan ihmisen sisäistä maailmaa ja puhetta. Pelkoa, häpeää, tarpeita. Haavoittuvaisuutta. Woolfista ja tämän elämästä on kirjoitettu sittemmin satapäin kirjoja. Woolf teki lopulta itsemurhan 59-vuotiaana. Itsemurhan jälkeen jää aina kysymys – miksi? Toisen ahdistuksen laajuutta on vaikea kuvitella. Mitä jos se tuhoaa sen mikä on ihmisessä tämän itsensä mielestä arvokkainta, kuten Woolfin mielestä teki.
Belgiassa myönnettiin muutama vuosi sitten alle 30-vuotiaalle nuorelle naiselle eutanasia masennuksen vuoksi. Tämän jälkeisessä keskustelussa paljastui ymmärtämättömyys mielen sairauksista. Eutanasian ”ansaitakseen” pitäisi olla ”oikea” sairaus, toisin sanoen fyysinen, näkyvä sairaus, joka johtaa kivuliaaseen kuolemaan. Mielensairaudet ovat oikeita tappavia sairauksia. Masennuksen takia itsemurhan tehneitä on — Samalla mielen sairaus on hankala – masennuksen oire on toivoton näkemys omasta elämästä pitäisikö sen yli vain päästä? Lääkkeillä, sairaalassa, ajan kanssa? Mutta mitä jos, kuten Woolf, sairaus toistuu yhä uudelleen (myös masennukselle tyypillistä) ja yhä nopeammin?
Ja toisaalta, eikö itsemurha voi olla rationaalinen ratkaisu, kuten Li toteaa? Intuitiivisesti ajattelen, että ihmiselle itsensä tuhoaminen ei ole rationaalista. Vai ajattelenko niin vain siksi, että toinen vaihtoehto on liian pelottava? Ehkä.
Yiyun Li kirjoittaa kuinka elämä on elämisen arvoista samalla tavalla kuin taiteellinen ilmaisu on tavoittelemisen arvoista, tiede tutkimisen ja oikeus pyrkimisen arvoista. Se, että jokin on sen arvoista ei silti tarkoita sitä, että kaikille on annettu kapasiteettia tehdä sitä – siis elää.
Ajattelen, että sen ei pitäisikään olla yksinäinen homma. Jaksaakseen elää tarvitaan muita ihmisiä.
Yhdysvaltalainen julkkiskokki ja kirjailija Anthony Bourdain hirtti itsensä hotellihuoneessaan Ranskan Alsacessa 61-vuotiaana. Hänen elämästään tehdyssä dokumentissa Roadrunner jäljelle jääneet ystävät pohtivat sitä, että lopulta Bourdainin itsemurha oli sattumaa. Tällä oli yksinäinen hetki ja jos hän olisi päässyt siitä yhdestä yöstä yli, hän olisi vielä elossa. Moni varmasti mietti, että olisipa tullut soitettua sinä iltana, kysyttyä mitä kuuluu, jaettua taakkaa, pidettyä yhteyttä. Toisen elämää ei lopulta voi ylläpitää.
Dokumentissa on kohta, jossa Bourdain istuu terapeutin vastaanotolla ja kertoo, kuinka kokee, ettei ole yhteydessä mihinkään. Hän on yksin. Kun terapeutti sitten kysyy tältä, että mitä tämä voisi itse tehdä, jotta tilanne muuttuu, Bourdain vastaa: ”Luulen, että se on jo myöhäistä”.
Muistan pienenä tyttönä kuulleeni keskustelun, jota äitini ja isäpuoleni kävivät ammattiauttajan kanssa. Äitini kysyi, mitä pitää tehdä, jos läheinen vaikuttaa itsetuhoiselta? Neuvona oli se, että pitää aina sopia seuraava tapaaminen, puhelu tai joku edessä oleva kohtaaminen, joka löytyy kalenterista. Ihmisellä pitää olla jotain, jota kohti suunnata. Valoa tunnelin päässä. Toinen ihminen.
Ajatus siitä, että ihminen on itse vastuussa suunnistamisestaan, on toki totta. Samalla se ei ole niin yksinkertaista. Ihminen saa merkityksen elämälleen muiden kautta ja kanssa. Yksilökeskeinen yhteiskunta helposti vaatii meitä selviytymään yksin. Mitä jos arvottaisimme asioita toisin ja toisen puoleen kurottautuminen olisikin velvollisuus?
Elämän tarkoitusta pohtiessa korostuu usein onnellisuuden tavoittelu, jopa vaatimus. Tämä ainutlaatuinen kallisarvoinen elämä pitää elää onnellisena. Todellisuudessa onnellisuuden tila ei taida olla ihmisen ”normaalitila” vaan häilyvä, arvaamattomasti vieraileva tunne. Sitä voi toki toki hieman auttaa rakentamalla mahdollisuuksia onneen: syntymäpäiväkutsut, romanttiset illalliset, talon rakentaminen, luontovaellus. Lopulta onni on kuitenkin kuin se jännittävä ja erittäin epäluotettava jatkuvassa nousuhumalassa oleva täti, joka ilmaantuu yltäkylläisten lahjojen ja seikkailutarinoidensa kanssa silloin kuin huvittaa.
…by my calculation only ten percent of life is made of things and people we love, and for that ten percent – the real joy of living – we must endure the other ninety percent. toteaa Li.
Li pyrkii olemaan surussaan pragmaattinen. Hän jatkaa pianotunteja ja pitää kiinni terveellisestä ruokavaliosta ja nukkumisesta. Karmaisevalla tavalla toisen pojan itsemurhan jälkeen tuntuu kuin loksahtaisi johonkin tuttuun rutiiniin. Aika kuluu sietämättömän hitaasti.
When life is full of tasks, obligations, and events, time carries us, too swiftly it seems, for it is not our perpetual protest about life that there is not enough time for this or that? But those who complain about that – myself at different phases of my life, too – forget how fortunate they are: Life does not guarantee that time has the capacity to carry us. Time flies, time is fleeting, but then there comes a moment when time, no longer nimble-footed, no longer winged, is for us to carry.
Death, a major disruptor of life, can feel like a black hole, depleting all one’s energy, but death fails to be a black hole in one particular sense: it does not absorb all the time.
In music you can’t skip a passage and pick up somewhere else – although you can, of course, when you practice. But life is neither practise nor rehearsal. The absoluteness of life – whether it’s life in abyss or not – is that in each day, time has to be marked before the next day arrives.
Kirjoista – niin lukemisesta kuin kirjoittamisesta saa tilapäisen pakopaikan.
There is no salvation from one’s own life; books however, offer the approximation of it.
Li kirjoittaa eleettömästi ilman valtavia adjektiiveja, arkisesti. Kuolema ja puutarhanhoito rinnakkain, ilman että puutarha olisi metafora mistään. Kukat eivät symboloi mitään. Luonto vain on.
Things in nature merely grow.
Luonto ei pohdi elämän tarkoitusta – se vain elää. Ehkä siksi luonnossa oleminen tekee ihmiselle niin hyvää. Luonnossa voi itsekin vain “olla”. Mietin kuinka kaikki ihmisen tekemä saa sisäisen ratkaisukeskeisen ihmisen pohtimaan, vertailemaan, tuomitsemaan, ihailemaan. Ihmisen tekemästä pitää olla mielipide, oli kyse sitten balettiesityksestä, arkkitehtonisesta luomuksesta tai musiikkikonsertista: mitä se symboloi, mitä taiteilija yrittää meille kertoa. Vähintäänkin ihmisen tekemässä tuntuu olevan jonkinlainen narratiivi, juoni. Luonnon “juoni” on selkeä ja yksinkertainen: elää. Luonto antaa mahdollisuuden antautua kokemaan. Luontoa ei voi arvostella – säätä voi, luontoa ei. Olisi absurdia arvostella vaikkapa sateenkaarta huonommaksi kuin edellinen sateenkaari…
There is no suicidal or angry rose, there is no depressed or rebellious lily. Plants have but one goal: to live. In order to live they grow when they can, and go into dormancy if needed. They live until they die – and either they die as destined by nature or are cut down by other elements in nature.
Li puhuu myös myötätunnosta ja kuinka vaikea sitä on osoittaa. Hän antaa pistäviä esimerkkejä ihmisten itsekeskeisyydestä toisen surussa. Ja toisaalta pelokkuudesta kohdata tragedia:
True compassion takes courage.
Li siteeraa lausetta, joka on laitettu niin Horace Walpolen, Jean Racinen kuin Jean de la Bruyeren suuhun: ”Life is a tragedy to those who feel, a comedy for those who think.”
Elämä on tragedia niille, jotka tuntevat ja komedia niille, jotka ajattelevat sanotaan. Mutta mitä se on niille, jotka tekevät väkevästi molempia?
(Kursivoidut kohdat kirjasta)
