Finlandia2015 – Nanna Sumuvuoren arvio Kari Hotakaisen kirjasta Henkireikä

Kari Hotakainen: Henkireikä (Siltala 2015)

Muistan edelleen, miten aikoinaan nauroin lukiessani Kari Hotakaisen Klassikkoa. Siitä jäi mieleen erityisesti joku repliikki, jossa parjattiin einesjugurtteja, joiden sisällä on epämääräistä hyhmää ja kannessa ”diakuva mansikasta”.

Hotakaisen kirjoissa puretaan suomalaisten tuskaisia sielunmaisemia huumorilla. Apua, jos joku pystyy lukemaan Hotakaisen teoksia naama peruslukemilla.

Henkireiän kertoja on kuorolaulusta vastapainoa raskaalle työlleen hakeva rikospoliisi. Kuorolaulun pointti on, että ihmiset pyrkivät yhdessä unohtamaan itsensä. Ongelma on, että sekakuorossakin on ihmisiä, jotka tuppaavat avautumaan poliisille – Parturikampaaja ja Suntio.

Avautujat tukkivat rikospoliisin pään vapaa-ajallakin. Suntio tekee rahaa kuolleiden viimeisillä vaatteilla, omaishoitajana toimiva Parturikampaaja taas haaveilee salaa, että joku hoitaisi hänen miehensä päiviltä. Kaikkea ei haluaisi tietää ja ottaa kannettavakseen.

”Hän sanoi suuren kiven vierähtäneen sydämeltään ja sulki puhelimen. Se suuri kivi oli nyt minun olohuoneeni lattialla.”

Rikospoliisille ihmismielen mustat aikeet ovat arkipäivää. Silti hän tietää, että vain harva kykenee toimeenpanemaan tappofantasioitaan tai murhanhimojaan. Suurin osa ihmisistä on tavallisia, lainkuuliaisia siviilejä, joiden tehtävä on ”ottaa vastuu teoistaan ja huolehtia pienemmistä”.

Rikoskomisario kokee, että hän on “Ihmisten lukija”, joka on oppinut tulkitsemaan ympäröivää todellisuutta ja muita ihmisiä matkimisen keinoin. Hän käyttää työssään myös mielikuvitustaan, joka on ”ensimmäinen ja viimeinen netti”. Mielikuvitus voi päästä kuitenkin myös laukalle. Silti kertoja kuulunee niihin, joiden pää on määrätty pysymään kasassa. Häntä ohjaa eniten järki, ei tunne.

“Tunne on taksi ilman kuljettajaa, järki on kuski, vaikka olisi lievässä humalassa.”

Naurattaa, kuten moni muukin romaanin kiteytys tai sutkaus, joka on lohkaistu romaanin kertojaminän päästä.

Eniten röhötin kirjassa vierailevalle humalaiselle Karttuselle, joka lauloi tunteellisesti Lapin kesää, niin kuin promilleissa vain voi.

“Karttunen levitti kätensä ja yhtyi kertosäkeeseen. Hänen silmänsä menivät sikkuraan ja ihan viivoiksi kun hän lipui Lapin kesän ytimeen, ja kun hän tuli pois sieltä, hän repesi nauramaan ja löi käsillään tuolin käsinojia.”

Vaikka teoksessa ryvetään surma-aikeissa, kuolemassa ja elämän sattumanvaraisuudessa, lukukokemus ei ole ollenkaan raskas. Oikeastaan on vähän huono omatunto. Vähän kuin Hugleikur Dagssonin sarjakuvissa. ”Saako tälle edes nauraa?”

Kirja on siis tuttua ja turvallista Hotakaista, mutta kannattaa lukea tarkasti viimeiselle sivulle asti. Se testaa, miten kirjaa on itse kukin lukenut.


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *