Kategoria: Kirjavieras

Matt Haig – aito kirjailija-ihminen

Kirsi5.6.2022Aiheet: Kirjavieras, Yleinen

Tämä kirjavieras tai oikeastaan kirjailijavieras ei ole uusi vaan kirjamessuille Aula & co:lle tehty haastattelu Matt Haigista.

Muutama sana vielä Matt Haigista. Haigin viimeisin kirja Keskiyön kirjasto on bestseller, ja syystä.

Kirja on tarina elämän merkityksestä ja merkityksellisyydestä, tarkoituksesta. Mutta se alkaa epätoivoisesta hetkestä Noran elämässä. Tämä kokee itsensä hyödyttömäksi ja elämän tarkoituksettomaksi: hän on työtön, eronnut, masentunut ja haluaa lopettaa elämänsä. Uusi alku löytyy kuitenkin kirjastosta.

Nora päätyy mutkien kautta kvanttifysiikan koukeroihin ja moniin vaihtoehtoisiin elämiinsä. Tavallaan tämä pääsee kokeilemaan erilaisia versioita omasta elämästään jos olisi tehnyt erilaisia valintoja. Ja lopulta tämä saa jäädä siihen, jonka kokee hyväksi. Kirjassa pohditaan sellaisia kysymyksiä kuin: mikä olisi parasta mitä elämässäsi voisi tapahtua, entä pahinta? Kirja käsittelee myös katumista.

En viitsi pilata kirjan loppua, mutta jonkinlaisena tiivistyksenä Haig tuntuu sanovan, että lopulta ihmisen elämän juoni on aika samankaltainen ihmisestä riippumatta: synnytään, sinnitellään ja kuollaan. Välissä on enemmän tai vähemmän rakkautta, työtä, pelkoja, iloa ja surua.

Perusjuonen sijaan elämän määrittää nykyhetki ja ne valinnat, joita tekee ponnistellessaan tarinassaan eteenpäin. Elämästä löytyy hetkiä ja valintoja, sisäisiä matkoja, jotka tekevät siitä ainutlaatuisen.

Haig on kirjoittanut muitakin varsin vaikuttavia kirjoja kuten esimerkiksi Syitä pysytellä hengissä ja Kuinka aika pysäytetään. Neuroottista ja hysteeristä elämää tämä käsittelee hyvin kirjassa Huomioita neuroottiselta planeetaltamme. Lohtua taas tarjoaa kirjassa The Comfort Book. Haig on itse kertonut, kuinka painiskelee sosiaalisen median kanssa, tavallaan tykkää sitten taas kuormittuu. Haig on myös harvinaisen avoin mieleen liittyvien haasteiden kanssa ja antaa esimerkillään vertaistukea monelle. Sanalla sanoen, harvinaisen aito kirjailija-ihminen.


Haigin instatili löytyy: @mattzhaig, viimeisin postaus on dramaattinen: I am alive.

Keskustelumme viime syksyltä voi katsoa täältä.

Avainsanat:

Finlandia2015 – Nanna Sumuvuoren arvio Laura Lindstedtin kirjasta Oneiron

Kirsi26.11.2015Aiheet: Kirja-arviot, Kirjavieras, Yleinen

Laura Lindstedt: Oneiron (Teos)

Oneiron on ehdokasteoksista paksuin ja monipolvisin. Kun aloin lukea kirjaa, olin aluksi kauhuissani. Seitsemän naista seitsemästä eri maasta on aseteltu tyhjään valkoiseen tilaan, kuoleman jälkeisiin sekunteihin. Pitääkö tässä nyt kuvitella tuonpuoleinen? Kääk.

Pelko oli turha. Naisten elämäntarinat alkavat kiertyä auki uskomattomana mosaiikkina.

Alkuasetelma oli kuin teatterin näyttämöltä. Itse asiassa näin valkoisessa tilassa tapahtuvat asiat konkreettisena näytelmänä. Varsinaiset elämäntarinat näin reaalimaailmassa.

Slomith on newyorkilainen performanssitaiteilja. Ulrike on itävaltalainen teinityttö. Polina on moskovalainen kirjatoukka ja kirjanpitäjä. Nina on raskaana oleva pariisilainen hienostorouva. Wlbgis on hollantilainen syöpäpotilas. Rosa on brasilialainen sydänsiirtopotilas ja Maimuna on senegalilainen nuori nainen, joka haluaa kuuluisaksi valokuvamalliksi.

Yksi kiinnostavimmista ja vaikuttavimmista tarinoista kietoutuu Shlomithin ympärille. Performanssitaiteilija riuduttaa itsensä niin laihaksi, että pystyy kanavoimaan ruumiinsa kautta taiteensa sisältöjä: anoreksiaa ja juutalaisuutta. Shlomith Shkhina on nainen, joka on tehnyt itsensä niin näkyväksi, että saa osakseen haltioituneita aplodeja, rienausta, pilkkaa ja Vanity Fairin pitkän haastattelun.

Hollantilainen Wlbgis on enemmän tyyppiä näkymätön. Nainen, joka ei kiipeä teatterin lavalle. Nainen, jonka poika ei käy katsomassa häntä sairaalassa. Nainen, jonka olemassaolo jää joukossa varjoon. Myös Polinaa ihmisten huomio pakenee. Siksi hän itse pakenee alkoholin ja kirjallisuuden kohottaviin maailmoihin, kissa sylissään. Lindsted kuvaa hienosti naisen yksinäisyyttä ja raastavaa yhteyden kaipuuta.

Kirjan naiskohtaloiden kautta käydään läpi niin historiallisia kuin nyky-yhteiskunnankin ilmiöitä: maanpakolaisuutta, taloudellista eriarvoisuutta, terrorismia, syömishäiriöitä ja ennen kaikkea naisen paikkaa maailmassa.

Nyt on niin kiire, että päätän raporttini tähän. Lähden katsomaan, kenet Hector valitsee Finlandia-voittajaksi.

Lindstedt vakuutti minut. Chapeau, sanoisi ranskalainen. Oneiron on minun Finlandia-voittajani.

Finlandia2015 – Nanna Sumuvuoren arvio Kari Hotakaisen kirjasta Henkireikä

Kirsi24.11.2015Aiheet: Kirja-arviot, Kirjavieras, Yleinen

Kari Hotakainen: Henkireikä (Siltala 2015)

Muistan edelleen, miten aikoinaan nauroin lukiessani Kari Hotakaisen Klassikkoa. Siitä jäi mieleen erityisesti joku repliikki, jossa parjattiin einesjugurtteja, joiden sisällä on epämääräistä hyhmää ja kannessa ”diakuva mansikasta”.

Hotakaisen kirjoissa puretaan suomalaisten tuskaisia sielunmaisemia huumorilla. Apua, jos joku pystyy lukemaan Hotakaisen teoksia naama peruslukemilla.

Henkireiän kertoja on kuorolaulusta vastapainoa raskaalle työlleen hakeva rikospoliisi. Kuorolaulun pointti on, että ihmiset pyrkivät yhdessä unohtamaan itsensä. Ongelma on, että sekakuorossakin on ihmisiä, jotka tuppaavat avautumaan poliisille – Parturikampaaja ja Suntio.

Avautujat tukkivat rikospoliisin pään vapaa-ajallakin. Suntio tekee rahaa kuolleiden viimeisillä vaatteilla, omaishoitajana toimiva Parturikampaaja taas haaveilee salaa, että joku hoitaisi hänen miehensä päiviltä. Kaikkea ei haluaisi tietää ja ottaa kannettavakseen.

”Hän sanoi suuren kiven vierähtäneen sydämeltään ja sulki puhelimen. Se suuri kivi oli nyt minun olohuoneeni lattialla.”

Rikospoliisille ihmismielen mustat aikeet ovat arkipäivää. Silti hän tietää, että vain harva kykenee toimeenpanemaan tappofantasioitaan tai murhanhimojaan. Suurin osa ihmisistä on tavallisia, lainkuuliaisia siviilejä, joiden tehtävä on ”ottaa vastuu teoistaan ja huolehtia pienemmistä”.

Rikoskomisario kokee, että hän on “Ihmisten lukija”, joka on oppinut tulkitsemaan ympäröivää todellisuutta ja muita ihmisiä matkimisen keinoin. Hän käyttää työssään myös mielikuvitustaan, joka on ”ensimmäinen ja viimeinen netti”. Mielikuvitus voi päästä kuitenkin myös laukalle. Silti kertoja kuulunee niihin, joiden pää on määrätty pysymään kasassa. Häntä ohjaa eniten järki, ei tunne.

“Tunne on taksi ilman kuljettajaa, järki on kuski, vaikka olisi lievässä humalassa.”

Naurattaa, kuten moni muukin romaanin kiteytys tai sutkaus, joka on lohkaistu romaanin kertojaminän päästä.

Eniten röhötin kirjassa vierailevalle humalaiselle Karttuselle, joka lauloi tunteellisesti Lapin kesää, niin kuin promilleissa vain voi.

“Karttunen levitti kätensä ja yhtyi kertosäkeeseen. Hänen silmänsä menivät sikkuraan ja ihan viivoiksi kun hän lipui Lapin kesän ytimeen, ja kun hän tuli pois sieltä, hän repesi nauramaan ja löi käsillään tuolin käsinojia.”

Vaikka teoksessa ryvetään surma-aikeissa, kuolemassa ja elämän sattumanvaraisuudessa, lukukokemus ei ole ollenkaan raskas. Oikeastaan on vähän huono omatunto. Vähän kuin Hugleikur Dagssonin sarjakuvissa. ”Saako tälle edes nauraa?”

Kirja on siis tuttua ja turvallista Hotakaista, mutta kannattaa lukea tarkasti viimeiselle sivulle asti. Se testaa, miten kirjaa on itse kukin lukenut.

Finlandia2015 – Nanna Sumuvuoren arvio Selja Ahavan kirjasta Taivaalta tippuvat asiat

Kirsi23.11.2015Aiheet: Kirja-arviot, Kirjavieras, Yleinen

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus 2015)

Luin Ahavan ehdokasteoksen rauhalliseen tahtiin, mutta silti se päättyi liian pian. Olisin mielelläni jäänyt kirjaan pidemmäksikin aikaa.

Teoksen otsikko kertoo kaiken: taivaalta voi tippua asioita juuri sinun päällesi, väistäen kaikki todennäköisyyslaskelmat ja sattumat. Lentokoneesta voi tippua jäätä, joka halkaisee kallosi. Loton jättipotti voi osua kohdalle kaksi kertaa kuten Annulle, kirjan yhdelle päähenkilölle.

Kirjan tärkeimmät henkilöt ovat “sattuman ohittaneita” ihmisiä, jotka tietävät, että salama voi iskeä samaan ihmiseen vaikka viisi kertaa.

Ihminen yrittää usein hakea elämänsä sattumanvaraisille tapahtumille joko järjellistä tai tuonpuoleista selitystä. Monesti asioilla ja sattumuksilla halutaan nähdä joku tarkoitus. Asioita kuitenkin jatkuvasti vain tapahtuu. Maa voi sortua alta, taivaalta voi tippua asioita, meri voi viedä ihmisen, eikä merelllä ole “muistia eikä omaatuntoa.”

“Vähän kuin salamat. Eivät ne minua jahtaa. Eivät ne muista, mihin ne ovat aiemmin iskeneet, eikä niitä kiinnosta.”

Teoksen sivuilla ajattelevat äitinsä menettänyt Saara, hänen tätinsä Annu ja Saaran isän uusi vaimo Krista. Lukija saa seurata myös Annun kirjeenvaihtoa sellaisen skotlantilaisen kalastajan kanssa, jota salamat eivät yleensä ohita.

Kun Annu saa toisen lottovoittonsa, elämältä katoaakin yllättäen pohja. Saara on menettänyt äitinsä taivaalta tippuneelle jäälle, mutta Annu on menettänyt elämänilonsa toiselle lottovoitolle. Skotlantilainen kalastaja Hamish menettää vähitellen asioita, kuten kuulonsa, salaman iskiessä häneen toistuvasti.

Kun ihmisen elämä kiertää todennäköisyydet, vastauksia ja kohtalotovereita voi etsiä internetistä, joka on täynnä tarinoita. Ongelman tai vaikean ajatuksen kohdalla nykyihminen menee nettiin. Sieltä Annukin löytää tarinoita muista sattuman kiertäneistä.

Luin kirjan keskellä aikaa, jolloin Euroopassa pelätään terrori-iskuja. Voisiko sellainen sattua juuri omalle kohdalle, miten todennäköistä se on, ja vaikka ei olisikaan, miksi se ei muka voisi sattua juuri minulle?

Yksi kirjan koskettavimmista henkilöistä on äitinsä menettänyt Saara, joka yrittää ratkaista elämänsä sattumuksia kuin idolinsa Hercule Poirot. Kukapa ei joskus toivoisi, että jossain vaiheessa kaikki elämän ratkaisevat henkilöt voisi kutsua isoon kirjastohuoneeseen, jossa kaikki palaset laitettaisiin paikoilleen, kaikelle löytyisi looginen selitys.

Jos kuulut niihin, joilla on aina epäilyttävän hyvä tuuri, toivotan samaa, kuin kalastaja Hamishin vaimo kirjeessään:

“Toivotan teille onnea elämässänne. Ei liikaa onnea.”

Finlandia2015 – Nanna Sumuvuoren arvio Pertti Lassilan kirjasta Armain aika

Kirsi22.11.2015Aiheet: Kirja-arviot, Kirjavieras, Yleinen

Pertti Lassila: Armain aika (Teos 2015)

Lassilan ehdokasteoksessa on vain 148 sivua, mutta siinä kuvatut elämät, tunteet ja ajan henki ovat niin painavia, että kirja ei ole mikään nopea haukkapala.

Suomi on sotinut ja sodat ovat tuottaneet leskiä ja isättömiä lapsia. Elämän pitää kuitenkin jatkua, koska aika virtaa eteenpäin, aika ei jää suremaan ketään.

”Todellisuus oli järjetön, ja aika, joka kehitti ja kypsytti sen, mitä maailma antoi, oli sokea hullu.”

Kirja kuvaa aikaa neljän päähenkilönsä kautta. Leskeksi jäänyt Eila on kokenut suuria pettymyksiä, mutta hänellä on Kimmo, poika joka sai syntyä puoliorpona rauhan ajan Suomeen. Eilan isä Kaarlo on ikääntyvä pankkipohatta, joka pohtii vanhenemista, edesmennyttä vaimoaan ja avioliittoa, joka ei ollut lainkaan sitä, mitä piti. On myös Eilan täti Kerttu, jonka työelämä vei maailman merille, laivaemännäksi.

Henkilöt käyvät dialogia, mutta repliikit ovat pikemminkin puheenvuoroja tai pieniä analyysejä siitä, miksi elämä on kulkenut juuri sitä rataa, mikä omaksi osaksi on tullut. Toisaalta en ole varma, ovatko puheenvuorotkaan ääneen lausuttuja, vai pikemminkin ajatuksia, jotka on puettu lähes aforistiseen keskustelun muotoon.

Kimmolle kesäpäivät huvilalla ovat pitkiä ja samanlaisina toistuvia, mutta paljon tapahtuu silti. Sisilialainen posetiivari ilmestyy pihaan, rannasta löytyy haavoittunut lokki ja huvilan pihaan on ajanut auto, joka naksahtelee sammuessaan, ”kuin moottori olisi asettunut rennompaan asentoon matkan vaivojen jälkeen”.

Kirjassa kuvataan luontoa tarkasti, mutta arkisesti. En ole pitkien, koukeroisten luontokuvausten ystävä, mutta tässä kirjassa linnut, pensaat ja puut on kuvattu mutkattomasti ja kiinnostavasti. En osaa selittää tätä sen kummemmin, koska en ole mikään kirjallisuuskriitikko.

Ehkä kirjan päähenkilöitä eivät olekaan tarinan ihmiset, vaan aika. Ihmiset antavat ajalle merkityksiä, sekä omasta mikrokosmoksestaan käsin, että yhteiskunnallisesti. Ihminen näkee oman aikansa vähenevän, mutta aistii myös ajoista niiden henkeä.

Luin tätä kirjaa myöhäisinä kellonaikoina ja Lontoon metrossa. Kun vieruskaveri luki Evening Standardista terroristiuutisia, tuntui turvallisemmalta upota suomalaisen huvilan kesäpäivään, joka sulki tehokkaasti kaiken muun ympäriltä.

Tämä on sellainen kirja, jonka haluan lukea uudelleen, ainakin sieltä täältä.

”Vuodet tulevat ja jäävät taakse, jokainen vuorollaan, ja vaikka ne olivat täynnä tärkeitä asioita, ne ovat vajonneet menneisyyden pohjaan, mistä ei voi mitään talteen poimia. Ei kannata taakse pimeään tuijotella, vaan yrittää nähdä edes se vähä, mikä edessä näkyy.”

Finlandia2015 – Nanna Sumuvuoren arvio Panu Rajalan kirjasta Intoilija

Kirsi18.11.2015Aiheet: Kirja-arviot, Kirjavieras, Yleinen

Panu Rajala: Intoilija (WSOY 2015)

Luin eilen yöllä loppuun toisen Finlandia-ehdokasteoksen, Panu Rajalan Intoilijan. Eilen sain käsiini myös Laura Lindstedtin Oneironin ja Pertti Lassilan Armain aika -teoksen. Jälkimmäisen aloitinkin jo yön pikkutunneilla.

Lukijaheimolle totean, että jos pitää kiinnostavista ihmiskohtaloista, matkoista, valokuvista, pyöräilystä, vieraista maista, kulttuurihistoriasta ja epäonnisen rakkauden kuvauksista, tämä kirja kannattaa lukea. Kielen eräänlainen suomifilmimäisyys tökki aluksi, mutta siihen tottui nopeasti.

Intoilija on elämäkerrallinen romaani Konrad Into Nyströmistä eli valokuvaaja I.K. Inhasta. Teos pursuaa 1800-1900 -lukujen taitteen suomalaista kulttuurihistoriaa ja sen isoja nimiä. Inhalla oli suuria ystäviä aina Sibeliusta ja Ahoa myöten, mutta hän itse ei saanut elinaikanaan paistatella valokeilassa saati rypeä rahassa. Inha oli silti tuottelias. Hän otti matkoiltaan uskomattoman määrän kuvia, julkaisi kiitettävän määrän valokuvateoksia ja suomensi ahkerasti muiden kirjoittamia kirjoja. Inha oli myös toimittaja ja sotakirjeenvaihtaja, eräänlainen renessanssi-ihminen siis.

Inhan romaanihahmo on menestyneiden ystävien joukossa kuin nuuskamuikkunen, joka ei asetu aloilleen, ei saa omakseen elämänsä rakkautta, eikä viihdy kauaa paikoillaan. Kuvaaja kolusi Suomen ristiin rastiin ja matkusteli Euroopassa. Erityisesti hän rakasti Vienan Karjalaa, jonka elämää ja ihmisiä hän tallensi ahkerasti. ”Miksi ainainen levottomuus ajoi minua paikasta toiseen”, kysyy Inha itsekin.

Inha oli paitsi asialleen omistautunut valokuvaaja, myös polkupyöräintoilija. Hän luki Hämeen Sanomista artikkelin uudesta keksinnöstä, velosipedistä. Väitetään, että juuri Inha kirjaimellisesti keksi polkupyörän, siis sen suomennoksen. Hänestä tuli myös eräänlainen pyöräilylähettiläs, koska hän auttoi maahantuomaan kunnollisia pyöriä Englannista ja halusi muutenkin edistää pyöräilyn leviämistä.

Inhan eli elämänsä historian suurissa pyörteissä. 1800-lopulla kulttuuripiirit taittoivat peistä suomalaisuudesta ja maailma täyttyi uusista keksinnöistä: hehkulampuista, bensiinimoottoreista, elävistä kuvista ja puhelimista. Inha todisti sotakirjeenvaihtajana Balkanin sotaa, oli katsomassa Pariisin maailmannäyttelyä, seurasi Lontoossa raportointia buurisodasta ja tutustui Manchester Guardianin toimitukseen.

Rakkaus oli vaikeampaa. Inha oli kaksi kertaa vakavasti rakastunut, ensin Aini Bonsdorffiin, sitten Aino Krohniin, josta tulikin Aino Kallas. Inha etsi epätoivoisesti rakkautta, mutta se väisti häntä taitavasti. Kun rakkaus raastoi, Inha lähti matkaan, joko fyysisesti tai lukemalla kirjoja.

”Olin rikkain ihminen maailmassa, pääni sisus matkusti minne vain, kiipesi Himalajan vuorelle ja laski alas Niagaran putouksesta, nukkui yön Intian kuun alla ja vaelsi jäätynyttä tundraa niin kauas kuin silmä saattoi nähdä ja ylikin.”

Kyllä minä olisin Inhan matkaan lähtenyt, jos olisin ollut aikalainen.

PS: Kirjasta oli vähän aikaa sitten Ylen sivuilla plagiaattiväite, johon en ole tutustunut tarkemmin. Ilmeisesti ongelma on se, että Rajala on upottanut liikaa suoria lainauksia tekstiin merkitsemättä niitä sen kummemmin. Kirjan lopusta kuitenkin löytyy kattava lähdeluettelo. Tässä Hesarin Petäjän kirjoitus aiheesta sekä WSOY:n vastine syytökseen.