Leena Krohn ja erehdys

Alan ymmärtää kirjailijoiden toisen teoksen ongelman. En siksi, että olisin itse tehnyt ensimmäisestä postauksesta loisteliaan ja kehutun mestariteoksen vaan siksi, että ensimmäinen tulee jotenkin kevyesti, pusaamatta, ajattelematta mihin on sitoutunut. Toinen on sellainen, mitä joutuu ajattelemaan. Onko tämä aihe sopiva toiseksi? Ei ehkä, liian pinnallinen, syvällinen, monimutkainen, yksinkertainen. Sävykin alkaa muotoutua vasta toisessa ja kolmannessa; ai tämä onkin tällainen blogi…

Siitä huolimatta ja juuri siksi: Leena Krohn.

Leena Krohnin kirjat eivät ole helppoja välipaloja vaikka näennäisesti vaikuttavat kevyeltä kamalta, ovathan kirjat mukavan ohuitakin. Jos kuitenkin ajatuksia on niin riveillä kuin tiiviisti niiden väleissäkin, on lukukokemus aika vaativa. Krohn tuntuu läpivalaisevan armottomasti kaiken, saaden hyvän pahaksi ja pahan hyväksi. Kuten esimerkiksi tässä uudesta kirjasta Erehdys: ”Kevään raikkaus kuivui ja kesä paloi karrelle syksyä kohden. Se ei täyttänyt toiveita, joita siihen oli kohdistunut, ja kuinka se olisi ehtinytkään? Ennen kesän lopullista lakastumista siihen oli jo totuttu ja se oli vaihtunut pölyiseksi, yhtäkaikkiseksi vuodenajaksi, joka janotti.”

Erehdys kertoo kirjailija E:stä, joka ajaa vieraaseen kaupunkiin lukuiltaan. Hän ei varsinaisesti ole tähtien tähti, kirjastonhoitaja ei tunnista häntä ja tunnistettuaankaan ei kovasti hätkähdä tai ihastu. Sali ei suinkaan ole tyhjä vaikka ei täynnäkään kuulijoita, mutta kaikilla tuntuu olevan muuta puuhaa kuin kirjailijan kuunteleminen. Näpytellään kännykkään tai näytetään muutoin siltä, että unettaa. Kirjailija kuitenkin ryhtyy lukemaan kirjoistaan otteita.

Kirja siis koostuu näistä kirjailijan lukuotteista, niistä seuraavista keskusteluista ja kirjailijan ajatuksista.

Lukemista seuranneet keskustelut ovat lähinnä abstrakteja. Toinen puoli kuulijoista on sitä mieltä, että kirjailijan teksti on epäuskottavaa sillä eihän niin ole voinut tapahtua, toinen puoli taas kyselee miten scifi-henkisen tekstin digitaalisenkuolemattomuusinstituutin kursseille pääsee… Vähän ajan kuluttua taas tekstin päätyttyä käydään keskustelua siitä, mitä tarinan päättymisen jälkeen henkilölle oikein tapahtui. Miten niin kirjailija ei tiedä, kirjailijahan on kirjoittanut tarinan?!?

Kirjaa lukiessa tulee tunne kahdesta asiasta: ensinnäkin kirjailija (ainakin E ehkä jopa Krohn?) ehkä vähän nauraa meille lukijoille, jotka haluamme nähdä kirjoissa jotain mitä niissä ei ole. Ja toisaalta, että kirjailija (Krohn) todellakin kertoo omasta todellisuudestaan lukijoita kohdatessaan. Ei mitenkään armottomasti, ehkä vähän epätoivoisesti itse asiassa. Kuinka väärin voi kirjailijan tekstiä tulkita? Miksi tulkita niin paljon? Miksi ei ymmärretä oikein?

Kirjan alussa kirjailija E:tä haastattelemaan tullut paikallislehden toimittaja ei oikein jaksa syventyä kirjailijan vastauksiin, ei esitä yhtään lisäkysymystä liittyen kirjailijan vastauksiin ja haastattelu on ohi oikeastaan jo ennen kuin se on alkanutkaan. Ja niinhän se ehkä on. Kun lukee kirjailijahaastatteluja (tai oikeastaan mitä tahansa haastatteluja), tulee usein tunne, että on lukenut sen ennenkin. Ehkä siksi, että niillä tuntuu olevan formaatti: me odotamme kirjailijoilta vastauksia ”suuriin kysymyksiin”, mutta toivomme, että he eivät sittenkään sekoittaisi meitä ihan kauhean paljon. Ajatteluttaisivat juuri sen verran, että voimme siteerata heitä facebook-postauksissa, mutta ei mielellään niin paljon, että pitäisi oikeasti kyseenalaistaa asioita.

Olisi ollut kiintoisaa esimerkiksi saada kuulla se selitys, joka kirjailija E:llä oli tokaisuunsa: ”Taiteen tehtävä on saada näkyvä nähdyksi.” Valitettavasti toimittaja ei sitä kysynyt ja nyt me emme tiedä.

Kirja tuntui paikoitellen vähän irralliselta: kirjailijan lukunäytteet tuntuivat novelleilta romaanin keskellä tehden romaanista vähän kuin palapelin, jonka palat eivät sopineetkaan toisiinsa. Toisaalta taas kirja oli hieno kokonaisuus, jonka alku ja loppu nivoutuivat hienosti yhteen vaikka keskellä oli vähän sekavaa ja monisyistä keskustelua elämästä. Ehkä elämä juuri on sellaista.

Kirja: Leena Krohn: Erehdys, Teos 2015, 155 s.

Kirjan ensimmäinen lause: ”Sinä talvisena iltapäivänä moottoritiellä, juuri ennen siltaa ja S:n kaupungin liittymää, E:n ajovalojen keilaan ilmestyi yllättäen leveä ja synkeä varjo.”

Viimeinen lause: ”Tyhjyyden yltäkylläisyydessä hän eteni kohti sanatonta, jota hän ei ollut osannut sanoa, kohti näkymätöntä, jota hän ei ollut osannut näyttää.”

Paras lause: Vaikka Leena Krohnin lauseet ovat taidokkaita, eivät parhaat ajatukset taivu ”paras lause” -formaattiin. Kirja on täynnä kummallisia tapahtumia, jotka jäävät ajatuksiin tai ajatuksia, jotka jäävät kiusaamaan. Kuten esimerkiksi ajatus retroterapeutista:

”Meille on opetettu, että menneisyys on aina sitä, mitä oli, ja ettei se siitä muuksi muutu, ei taivu eikä korjaannu. Mutta sanonpa teille, että asia ei ole niin. Toki menneisyys on olemassa, mutta juuri siksi, minä sanon, siksipä juuri, te voitte mennä sinne ja muuttaa sitä. Nimittäin eihän menneisyys ole siellä, missä sen luullaan olevan, ajassa joka on mennyt, vaan se on teissä ja vain teissä. Teidän menneisyytenne on teidän muistonne, ne ovat ihan lähellä, saavutettavissa, tässä ja nyt. Retroterapeutti auttaa teitä korjaamaan muistojanne.”

Onko tämä ajatus tai koko kirja Leena Krohnin tapa irvailla nykyajalle vai ei?

HS:n hyvä arvio kirjasta löytyy täältä.

Mikäli kiinnostaa enemmänkin se, mitä itse on tai ei ole, asia, jota Leena Krohn kirjoissaan minusta pohtii, erinomainen ja vähän yllättäväkin puheenvuoro siitä löytyy täältä.

 


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *