Paratiisiin?

”Näyttääkö tämä paikka dystooppiselta? — Vastaus oli kätketty miehen kysymykseen: dystopia ei näytä miltään, koska se voi itse asiassa näyttää samalta kuin kaikki muutkin paikat.”

No niin. Hanya Yanagiharan Paratiisiin (suom. Arto Schroderus) oli Suuri Kirja. Ei vain siksi, että sitä oli vaikea lukea sängyssä koska se oli niin painava. Vaan siksi, että se oli hengästyttävän monipuolinen, inhimillisen kokemuksen syvälle työntyvä, erilaisuutta ja inhimillisyyttä tarkasteleva monessa viitekehyksessä. Ja samalla se tuntui sanovan, että ihminen on elämässään aika usein eksyksissä ja toisaalta yhteisö yrittäessään hallita monimutkaista inhimillistä todellisuutta voi päätyä hyvin erilaisiin asentoihin. Yhteiskunta on mahdollista rakentaa ihmisen moninaisuutta juhlivaksi tai sen tukahduttavaksi.

Kirjailijan edellinen kirja, Pieni elämä oli Suuri Kirja sekin. Paratiisiin jatkaa osin samaa inhimillisen kokemuksen kuvaamista, jonkinlaisen syvällä olevan yksinäisyyden kokemuksen avaamista. Samalla Paratiisiin on kuitenkin selvästi yhteiskunnallisempi ja ottaa kantaa vapauteen, valtion rooliin ja toisaalta ihmisten vaikutukseen siitä millaiseksi oma yhteisö muodostuu.

Kirjassa edelleen, kuten Pieni elämä -kirjassa, kaivataan jotain inhimillistä vapautta, suurta elämää, uskallusta. Ja samalla se sanoo, että vaikka uskaltaisikin hypätä, ei loppu silti ole välttämättä sen onnellisempi. En kuitenkaan tulkitse, että Yanagihara kannustaisi pysymään paikallaan.

Seuraavassa saattaa olla juonipaljastuksia, joten jos et halua tietää mitä kirjassa tapahtuu lopeta lukeminen tähän.

Kirja muodostuu kolmesta osasta, jotka tuntuvat irrallisilta, mutta joissa on yhtymäkohdat toisiinsa.

Ensimmäinen osa on oikeastaan aika puhdas rakkaustarina. Samalla se on tarina yhteiskunnasta joka on destigmatisoinut homoseksuaalisuuden, 1890-luvun New York kuuluu ns. vapaisiin osavaltioihin. David, joka on vielä melkein nuori rakastuu 23-vuotiaaseen Edwardiin samalla kun isoisä yrittää naittaa tätä turvalliselle kosijalle Charles Griffithsille. Edessä on valinta: turvallinen elämä vapaissa osavaltioissa tai epävarma tulevaisuus mitä ilmeisimmin lurjusmaisen Edwardin kanssa.

Edward ja David käyvät riipaisevan keskustelun mahdollisesta uudesta elämästä Kaliforniassa:

”’Meille ei käy kuinkaan! Me osaamme olla varovaisia. David – vaarassa ovat ne, jotka ovat liiallisesti sitä mitä ovat, jotka ylvästelevät sillä mitä ovat, jotka kerjäävät huomaamista. Me emme ole sellaisia, eikä meistä koskaan tulekaan sellaisia.’

’Kyllä me vain olemme! Emme ole mitenkään erilaisia! Jos meitä ikinä epäiltäisiin, jos meidät ikinä saataisiin kiinni, seuraukset olisivat vakavat. Jos me emme voisi elää omana itsenämme, millaista vapautta sellainen olisi?’

Ja silloin Edward nousi ja kääntyi pois, mutta kun hän kääntyi takaisin, hänen kasvonsa olivat lempeät ja hän istuutui vuoteelle Davidin viereen ja otti Davidin kädet jälleen omiinsa. ’Anteeksi, että kysyn’, Edward sanoi hiljaa, ’mutta oletko sinä nyt vapaa?’”

David viettää turvallista, mutta apaattista elämää, voisiko joku muu olla mahdollista? ”Sekä Edward että Charles halusivat kumppanin, mutta Charlesin kumppani olisi toveri, jonka kanssa voisi yhdessä olla tyytyväinen tasaiseen elämään, kun taas Edwardin kumppani olisi seikkailutoveri, joku uskalias ja urhea. Toinen näytti Davidille, kuka hän oli, toinen keneksi hän toivoi tulevansa.”

Ja lopulta David valitsee:

”Nyt hänen oli aika lähteä yksin. Joten vielä hetken hän seisoisi tässä, lyijynraskas laukku kädessään, ja sitten hän vetäisi henkeä, ja sitten hän ottaisi ensimmäisen askelensa: ensimmäisen askelensa uuteen elämään, ensimmäisen askelensa – paratiisiin.”

Toinen osa oli jotenkin sekava ja ehkä Hawaii-osissa vähän tylsäkin. Siinä on samalla ikään kuin kaksi eri tarinaa. Hawaiilla tapahtuneen menneisyyden kertaaminen ja toisaalta toisen Davidin tarina, joka on suhteessa pomonsa, varakkaan Charles Griffithsin kanssa. Ja kyllä. Tässä vaiheessa lukija on vähän ymmällään sillä nimet toistuvat vaikka ihmiset ovat eri ja ajanjakso on eri. New Yorkissa eletään pandemian keskellä, jonka lukija tunnistaa AIDS:iksi vaikka sitä ei nimetä. Hawaii-tarina taas yrittää avata Hawaii:n historiaa ja sen liittämistä USA:han ja siitä juontunutta riistoa ja kolonialismia.

Toinen osa kiertyy myös Charlesin ystävän, Peterin, kuolemaan, joka viimeisenä elinpäivänään toteaa kysymykseen, pelottaako tätä kuolema:

”Minua pelottaa, koska tiedän viimeisten ajatukseni koskevan sitä, kuinka paljon aikaa hukkasin – kuinka paljon elämää hukkasin. Minua pelottaa, koska kuolen tuntematta ylpeyttä siitä, miten olen elänyt.”

Toisessa osassa on myös väkevä tarina New Yorkin Davidin isän elämästä Hawaiilla. Elämä, joka lopulta oli jonkinlaista haahuilua (kuten New Yorkin Davidinkin; tämä ei halua edetä urallaan, eikä oikein tiedä mitä haluaa, kunhan on) ja lopulta niin voimakasta alistumista, että tämä menetti poikansa ja itsensäkin.

Toinenkin osa loppuu paratiisiin, tosin hyvin erilaiseen kuin ensimmäinen:

”He olivat väärässä: ei ole myöhäistä, ei ole myöhäistä, ei sittenkään ole myöhäistä. Ja sitten alan kävellä – en äitini talolle, en Lipo-wao-naheleen, vaan jonnekin muualle, samaan paikkaan, johon sinäkin toivottavasti olet mennyt, enkä pysähdy, eikä minun tarvitse levätä, ei ennen kuin pääsen sinne, perille sinun luoksesi, perille paratiisiin.”

Kolmas osa vie kirjasta noin puolet ja mielestä kaiken. Tarkoitan tällä sitä, että kirjan luettuaan pitää oikein kaivamalla kaivaa näitä muita tarinoita vaikka itsessään esimerkiksi ensimmäinen oli vakuuttava ja vaikuttava. Viimeinen tarina on kuitenkin niin ahdistava ja dystooppinen, että sen jättämä jälki melkein syö nämä toiset tarinat. Samalla kaikki kolme tarinaa ovat kuitenkin tarpeellisia juuri sen kontrastin luomisessa; ihminen voi itse asiassa päättää millaisen yhteiskunnan rakentaa.

Maailman ollessa todellisessakin elämässä jotenkin dystooppisessa asennossa, oli tätä viimeistä osaa vaikea lukea. Se kulki läheltä niitä pelkoja, joita itsekullekin syntyi pandemian aikana ja toisaalta nyt, seuratessa sitä kuinka totalitaristinen valtio ja diktaattori voi hetkessä siirtää maailman asennon toiseen, toimia tavalla, joka ei kunnioita ihmisoikeuksia sen paremmin vieraiden kuin omiensa osalta. Lukija seuraa kolmannessa osassa takaumien kautta vääjäämätöntä kehitystä kohti yhä kammottavampia aikoja, ihmisen elämän ja oman identiteetin kuristamista. Elämän voi tiivistää kuten Charles (kyllä, samat nimet jälleen, joskin tässä tapauksessa kyse todella on samasta Charlesista, joka oli Davidin kumppani edellisessä tarinassa) kirjeessään Peterille toteaa:

”Elämme nyt maailmassa, jossa tärkeintä on jäädä henkiin, ja henkiin jääminen on aina preesenssissä. Menneisyys ei ole enää relevanttia, ja tulevaisuus on peruttu. Henkiinjääminen sallii toivon – itse asiassa se edellyttää toivoa – mutta mielihyvää se ei salli, ja puheenaiheena se on ikävä.”


Välillä käydään siis tulevaisuudessa, jossa Charlesin pojantytär Charles (kyllä vaan…) elää miehensä kanssa. Avioliitto ei ole tässä viimeisessä osassa rakkausavioliitto vaan pakkoavioliitto. Charlesin selittäessä prosessia, jossa on päädytty pakkoliittoihin, vilahtaa jotain nykyajastakin:

”Kun aviolaista kuusi vuotta sitten ensimmäistä kertaa keskusteltiin, se ei tuntunut ainoastaan mahdottomalta vaan hölmöltä. Kandaharin yliopistossa oli tehty se tutkimus siitä, miten lisääntynyt levottomuus kolmessa eri maassa liittyi siihen, kuinka suuri osuus niiden väestöstä oli yli kaksikymmentäviisivuotiaita naimattomia miehiä. Tutkimuksessa ei otettu huomioon muita sosiaalista epävakautta lisääviä tekijöitä, kuten köyhyyttä, lukutaidottomuutta, sairautta ja ilmastokatastrofia, ja lopulta sen tulokset kumottiin laajalti.”

Salaliittoteorioiden ja valeuutisten maailmassa ei lopulta enää tiedetä mikä oli totta ja jos joku saa paljon huomiota, se jättää jäljen, josta voi pahimmillaan syntyä mielipuolista lainsäädäntöä. Charlesin liitto ei kuitenkaan ole kiintymyksetön, mikä näkyy tarinan lopulla. Samalla kun maailma kuohuu ympärillä, Yanagihara pitää meidät kiinni ihmisten elämässä. Pienissä ja suurissa oman elämän kertomuksissa, joissa eletään vain yhtä elämää, joka sisältää pettymyksiä, katumusta ja kenties ”pienempää” elämää kuin olisi mahdollista. Charles pohtii suhdettaan Davidiin kirjeessään Peterille: ”Koska tiesimme molemmat, että juuri minä olin vienyt meidät kotoa pois ja että minun takiani hän oli jättänyt työpaikan, elämän, josta oli ylpeä. Ja nyt hänestä oli tullut ihminen, jota hän ei tunnistanut ja josta hän ei pitänyt, ja hän koetti tehdä kaikkensa, ettei syyttäisi minua, oli jopa valmis kieltämään, mitä ja kuka hän oli. Minä tiesin sen, ja hän tiesi sen.” Tavallaan Davidille kävi kuten isälleen: hän eli toisen kautta ja lopulta ehkä ei lainkaan?

Nimien toistuminen eri ihmisillä ärsytti. Se vaikeutti lukemisen ”hallintaa” ja sekoitti tyyppejä keskenään. Ehkä se oli kirjailijan tarkoituskin? Lopulta, vaikka nämä olivat selkeästi juuri näiden ihmisten tarinat, ne olivat ehkä sittenkin kaikkien ihmisten (mahdolliset) tarinat. Sosiaalinen konteksti luo meille yhteiskunnallisen todellisuuden, jossa jokin on ”sallittua” tai ”normaalia”. Se jättää jonkun tämän todellisuuden ulkopuolelle. Toisessa kontekstissa me voisimme olla itse sen yhteisen ”sallitun” tarinan ulkopuolella.

Yanagihara tuntuu pakottavan meidät ”verholeikkiin”, jossa ei ole mahdollista/ei kannata ”toiseuttaa”.  Amerikkalaisen filosofin John Rawlsin pääteoksessa Oikeudenmukaisuusteoria (1971) tämä esittää ajatusleikin nimeltä ”tietämättömyyden verho”. Ajatuksen mukaan paras tapa suunnitella maailmaa olisi kuvitella, että suunniteltuamme sen, meille osoitettaisiin sattumanvaraisesti tuossa uudessa maailmassa joku rooli ja me siis suunnittelisimme maailman tietämättä sitä mikä rooli meille lankeaa. Saattaisimme olla tuossa maailmassa köyhiä tai rikkaita, miehiä tai naisia, akateemikkoja tai urheilijoita, kotiäitejä tai toimitusjohtajia, homoja tai heteroita, uskonnollisia tai ateisteja. Rawls siis toisin sanoen ehdotti, että me suunnittelisimme maailman mille tahansa versiolle itsestämme sen sijaan, että suunnittelemme rakenteen ”niille toisille”. Jos olemme sattumanvarainen David, kuinka haluamme homman rakentaa? Kaikki me Davidit toivomme omaa ”paratiisiamme”; hyvää, suurta elämää. Kolmas osa loppuu:

”Ja sitten käännyn itään ja lähden pitkälle matkalleni meren yli ja lentää lekuttelen sinua kohti, häntä kohti ja ehkäpä jopa hänen aviomiestään kohti, koko matkan Lontooseen saakka, rakkaitteni luo, vapauteen, turvaan, ihmisarvoon – paratiisiin.”

Ja silti. Yanagiharan paratiisi ei ole välttämättä helppo paratiisi. Se ei edusta ”happily ever after” -ajattelua vaan enemmän mahdollisuutta päästä vapaaksi kahleista, oli se sitten ihmissuhde, yhteiskunnallinen tilanne tai maailma, joka tukahduttaa yksilön tavalla tai toisella.

Tämä on Suuri Kirja siksi, että se tavoittaa jotain oleellista ja syvää myös tästä ajasta. Se yrittää fiktion keinoin näyttää meille sen mielipuolisuuden mikä sisältyy ajatukseen ”meistä ja niistä toisista” ja sen sijaan pysymään inhimillisellä tasolla, jossa jokainen elämä on arvokas. Samalla Yanagihara jatkaa siis mielestäni Pieni elämä -kirjan tematiikkaa inhimillisestä yksinäisyydestä ja ihmissuhteiden hankaluudesta tämän yksinäisen sisäisen paikan helpottamisessa. Samalla kun käsitellään dystopian syntymistä yhteiskunnallisesti, tapaillaan myös inhimillisen elämän valintoja: milloin asiat ovat niin huonosti, että jotain pitää tehdä? Onko elämässä joku kohta, jossa selkeästi huomaa, että on turtumassa johonkin olemassa olevaan, jonka lopputuloksena lopulta käy kuten Peterille: ”Minua pelottaa, koska kuolen tuntematta ylpeyttä siitä, miten olen elänyt.”

Charles pohtii asiaa kirjeessään:

”Olen aina miettinyt, miten ihmiset ovat tienneet, milloin on aika lähteä jostain paikasta, oli se paikka sitten Phnom Penh tai Saigon tai Wien. Mitä täytyy tapahtua, että ihminen jättää kaiken, että hän menettää toivon siitä, että olot ikinä kohenisivat, että hän pakenee kohti elämää, jota ei pysty edes kuvittelemaan? Olin aina kuvitellut, että tällainen tietoisuus syntyy hitaasti, hitaasti mutta tasaisesti siten, että vaikka muutokset erillään tarkasteltuina näyttävät kauhistuttavilta, niiden taajuudella olisi immunisoiva vaikutus, ikään kuin varoitukset normalisoituisivat omasta paljoudestaan.”

Mitä jos ihmiset eivät vain lähde koska tie paratiisiin ei ole yksiselitteisen mukava vaan pomppuinen ja vaikea. On helpompaa vain olla. Kunnes on liian myöhäistä.

Tämä, kuten Pieni elämäkin, muuten oli todella hienosti suomennettu.


Avainsanat: