Olen väsymiseen asti kuullut hokemaa siitä kuinka Suomen talouden ja viennin haaste on se, että me emme osaa myydä ja markkinoida kuten ruotsalaiset. Tai se kuinka työn hinta on liian korkea. Nämä ovat varmasti ihan oikeita haasteita, mutta uskaltaisin väittää, etteivät sittenkään isoin. Isoin haaste ehkä sittenkin on se, että me emme ole avoimia uudelle. Me huolehdimme siitä, että suomalaisia tuotteita ja palveluita viedään muualle, hyvä niin. Pitäisikö meidän kuitenkin itse ennakkoluulottomasti avautua uusille ja erilaisille ajatuksille, kulttuureille, tavoille ja ihmisille, jotta synnyttäisimme jotain uutta? Ettei esimerkiksi Antti Holman tavoin yhä useampi koe Suomea ahtaana ja tukahduttavana paikkana. Sellaisena, josta pitää lähteä pois… Ari Turusen kirja Maailmanhistorian kukoistavimmat kaupungit antaa tähän ongelmaan kiinnostavan näkökulman.
Kirja on ajatukseltaan selkeä. Erilaisuuden sietäminen tuottaa hyvää. Moniarvoisuus synnyttää uutta, niin sivistystä kuin taloudellista menestystäkin. Ennakkoluulottomuus ja avoimuus itselle vieraille vaikutteille luo innovaatioita ja rikastuttaa elämää. Niin yksilöiden kuin yhteiskuntienkin.
Ja mikä sitten tuhoaa ne? Turusen esimerkkikaupunkien tapauksessa useimmiten hallitsija/hallitseva luokka, joka tuli ahneeksi ja korruptoituneeksi ja toisaalta ahdasmielisyyden versoaminen, vähemmistöjen syrjiminen ja kaikenlainen ennakkoluuloisuuden lisääntyminen. Avoimuus kasvattaa, sulkeutuneisuus kuihduttaa.
Kun tämän ajatuksen sitten siirtää Suomen nykyiseen ilmapiiriin on jokseenkin lohduton olo. Ari Turunen kuvaa mm. Amsterdamia sanoen: ”Amsterdam on vapaamielinen mielentila”, olisipa hienoa jos tämän voisi sanoa vaikkapa Helsingistä: ”Helsinki on vapaamielinen mielentila.” Totta se ei ehkä juuri nyt ole. Suomalainen keskustelu on helposti sisäänpäin kääntyvää, pelokasta ja ahdasmielistä. Kun maailma on vaikeammin ennustettavissa, me helposti sulkeudumme vaikka se taitaakin vain lisätä ahdinkoa.
Hyvä puoli on se, että jos vertaa kirjan esimerkkeihin, muutos voi olla todella nopea mikäli halutaan. Ja toisaalta rappio samalla tavoin todella nopea jos unohdetaan vapauden periaatteet aina sanan vapaudesta muuhun liikkumiseen, yrittämiseen ja kokeilemiseen.
Turunen käy läpi yhdeksän kaupunkia aina Alexandriasta Bagdadiin, Firenzestä Amsterdamiin. Ja paljastaa myös monen kaupunkin tekopyhyyden. Kuinka jälkeenpäin esitetään suvaitsevaista ja pystytetään patsaita ihmisille, jotka on ajettu ahdasmielisyyden vallassa omana aikanaan ulos kaupungista. Kirja on vauhdikas vaikka välillä hairahtuukin sivupoluille. Toisaalta nykymaailmaan vertaaminen aina kehityskeskusteluista johtamiseen ja virkamiesten toimintaan on ihan hauskaa. Esimerkiksi Hangzhoun kaupungin kohdalla pohditaan sivistystä ja erityisesti runoutta. Virkamieheksi ei Hangzhoussa päässyt jos ei osannut runoutta. Tästä Turunen saa aiheen pohtia: ”Tuleva tuotantotalouden insinööri kirjoittamassa runoja Aalto-yliopiston pääsykokeessa? Se olisi nykyajan Suomessa mielenkiintoinen ajatus.”
Niin muuten olisi.
Kirja käy läpi eri kaupunkien kukoistuksen kautta, syitä ja seurauksia ja lopulta tuhoa. Yhdistäväksi tekijäksi tulee oikeastaan kirjan lopussa olevan luvun (Sietämisen taito) ajatus rohkeudesta ja kauneudesta: ”Rohkeus ja kokeilunhaluisuus tekee kaikille hyvää. Tällainen taito on lapsilla, jotka tulevat yleensä iloisiksi saadessaan löytää ja oivaltaa. Ehkä Suomessakin olisi joskus hyvä luoda hanke, joka inspiroisi kauneuden- ja uteliaisuudenhaluamme sen sijaan, että ideoita tarkasteltaisiin ainoastaan sillä perusteella, mikä on järkevää ja riittävää.”
Opetus on tässäkin lauseessa, joka koski Bagdadin nousua ja tuhoa: ”Kun moniarvoisuus väheni, hävisi myös avoimuus uusille vaikutteille. Luovuus loppui.”
Ari Turunen: Maailmanhistorian kukoistavimmat kaupungit (eli miten erilaisuuden sietäminen synnyttää vaurautta ja sivistystä), Into 2015, 309s.
