Markus Nummi: Kadonnut Pariisi
”Ranskan hallitus joutui myöntämään, että Pariisia oli hiukan hajautettu. Kokonaisvaikutelmasta ei kuitenkaan haluttu luopua ja siksi oli turvauduttu moderniin teknologiaan. ’Pariisia ei ehkä ole olemassa aivan siinä mielessä kuin on luultu, mutta taas jossakin toisessa mielessä se on olemassa ei vain yhdessä, vaan monessa paikassa, ei ehkä juuri tässä tai tuolla vaan vähän kaikkialla’, sanoi Ranskan hallituksen edustaja.”
Nummen kirja Kadonnut Pariisi on edelleen yksi suosikkikirjojani ja niitä on hyllyssä kaksikin kappaletta. Ollessani Euroopan parlamentissa ja sen takia joka viikko karkotettuna omasta kodistani Euroopan eri kolkkiin halusin muutaman itselleni tutun ja tärkeän kirjan myös Brysselin kotiin kotia symboloimaan. Kadonnut Pariisi oli yksi niistä. Nyt toinen on mökillä, toinen täällä kotona hyllyssä.
Kadonnut Pariisi on Nummen esikoisromaani, josta Hesari kirjoitti, että se on ”tapaus, joka panee aivot kihisemään”. Ytimessä on kysymys siitä, onko Pariisia koskaan ollutkaan, onko se vain mielikuvitusta, kangastusta, huijausta? Kirja on tarina muistista, odotuksista, tavoista tehdä havaintoja, kuinka paljon voimme luottaa omaan havaintokykyyn? Eikö iso osa siitä ole odotuksia, joita todellisuuden tulisi täyttää? Ensimmäinen matka Pariisiin ei voi olla neitseellinen kokemus sillä meillä on jo joku mielikuva siitä miltä romanttinen Pariisi Eiffel-torneineen ja Seinen varrella majailevine boukinisteineen näyttää ja mitä siellä ihmisen pitäisi tuntea.
Samalla Kadonnut Pariisi on rakkaustarina:
”Elina kääntyi katsomaan Johannesta ja sanoi, että oli niin vaikeata aloittaa.
’Jospa Pariisille on käynyt juuri sillä tavalla’, sanoi Johannes.
’Millä tavalla’, kysyi Elina.
’Jospa jonain kauniina kevätaamuna Pariisi ei yksinkertaisesti vain alkanut. Viemärit tukkeutuivat, autot juuttuivat paikoilleen. Ilma ei liikkunut.’
Elina nyökkäsi: sinä päivänä ei kukaan tehnyt ensimmäistäkään elettä päivän aloittamiseksi. Ihmiset eivät katsoneet toisiinsa, eivät aukaisseet suutaan, ojentaneet kättään, odottaneet käden ojentuvan vastaan. Kadut, toimistot, koulut, ravintolat jäivät tyhjiksi. Lehdet eivät ilmestyneet eikä kukaan huomannut sitä.
’On niin vaikea aloittaa’, Johannes toisti.
He väistivät toistensa katsetta.
Tarvittiin katseita, hymyjä, ehdotuksia, Elina ajatteli. Piti nousta ylös, poistua huoneesta, suudella, riisua ja elää elämänsä onnellisesti loppuun asti.”
Kirjaa on verrattu Italo Calvinoon, joka on myös suosikkikirjailijoitani. Ymmärrän vertauksen, Nummen tarinassa on fantasiaa, iloa ja keveyttä, samalla kun siinä on painavia ajatuksia ihmisestä ja vuorovaikutuksesta, elämästä ja tarkoituksesta.
”’Minusta on hauska lukea salapoliisiromaaneja, älkää ymmärtäkö minua väärin’, sanoi iäkäs arkistovirkailija.
’Mutta ikävintä on aina lukea loppu, ratkaisu. Se on kuitenkin vain jokin ratkaisu.’
’Mutta maltatteko te koskaan olla lukematta loppua?’ minä kysyin.
’En koskaan’, myönsi iäkäs arkistovirkailija. ’Mutta aina minä yritän unohtaa sen, pettymyksen. Ja muistaa mysteerin.’”
