Annie Ernaux: Vuodet (suom. Lotta Toivanen)
”Mitä syvemmälle upposimme siihen, mitä todellisuudeksi kutsutaan, työhön ja perheeseen, sitä väkevämpi oli epätodellisuuden kokemus.”
Jos et ole lukenut Annie Ernaux’ta, aloita tästä.
Annie Ernaux on kirjailija, jota ihailen ja kadehdin. Tämän kyky tekstittää tunteita ja inhimillisen olemuksen ydintä, sen kaaosta ja epäloogisuutta, kiellettyjä ajatuksia, ”vääriä” tunteita, epävarmuutta tai itsekästä määrätietoisuutta on omaa luokkaansa. Kirjassa Vuodet Ernaux kuvaa nerokkaasti sitä ihmisen omaa sittenkin niin lyhyttä hetkeä, niitä vuosia, yleisen elämänvirran ja ajan tapahtumien keskellä. Ihminen on yhtä aikaa kertoja ja oman elämänsä pääosassa, mutta samalla suurin osa ympärillä olevista tapahtumista tapahtuisi ilmankin tätä yhden ihmisen elämää. Ihminen pyrkii tekemään valintoja, jotka ovat ”yksilöllisiä”, mutta jälkeenpäin katsottuna elämä on sarja tapahtumia omassa ajassa, joka vaikuttaa omaan elämään tavalla, jota ei edes huomaa. Yhteisyys koostuu kaikkien omista pienistä tarinoista muodostaen virran, joka vie. Elämän suunta on sattumaa ja suhdetta muihin ja muuhun:
”Hänen elämänsä on erityinen mutta se sulautuu osaksi oman sukupolven liikehdintää.”
Lukemisen alku on vähän rasittavaa, tuntuu siltä, että on kauheasti irrallisia ajatuksia ja asioita, hurja virta, joka koostuu isoista maailmanpolitiikan ilmiöistä ja toisaalta pienistä intiimeistä valokuvamuistoista, sekavaa… Kunnes hyppää virtaan mukaan ja tajuaa kuinka nerokkaasti tässä itse asiassa kuvataan sitä omaa pientä hetkeä kaiken elämän ja tapahtumien keskellä, jotka tapahtuisivat ilmankin omaa elämää ja jotka vaikuttavat omaan elämään yleensä tavalla, jota ei itse oikein tajua. Miksi tekee niitä valintoja, joita tekee ja elää sitä tarinaa, jossa elää? Kokonaisuutena elämä koostuukin kaikkien omista pienistä tarinoista, joiden suunta määrittyy yhdessä, ei vain omista valinnoista käsin.
”Kollektiivisten muutosten merkit eivät näy yksittäisen ihmisen elämässä paitsi siinä tympääntymisessä, joka saa tuhannet yksilöt samanaikaisesti salaa ajattelemaan ’mikään ei ikinä muutu’.”
Kirjassa on valtava määrä oivaltavia ajatuksia, joihin samaistua ja ehkä sysäys siihen, että pystyy tarkastelemaan omaakin elämää osana isompaa tarinaa, vähän nöyremmin ja toisaalta silti (tai juuri siksi) löytämään merkityksen sieltä, missä sitä oikeasti on.
”Katsellessamme aikuiseksi kasvaneita lapsiamme me mietimme, mikä meitä yhdisti, se ei ollut veri eikä geenit, vaan lukemattomat yhdessä vietetyt päivät, lukemattomat sanat ja eleet, ruoat ja automatkat, lukemattomat yhteiset kokemukset, joista ei ollut jäänyt mitään tietoista jälkeä.”
Mistä lopulta elämä saa tarkoituksensa, saavutuksista vai ihmissuhteista?
Tähän liittyen en malta olla suosittelematta Wim Wendersin uutuuselokuvaa, Oscar-ehdokkaanakin olevaa Perfect Days. Siinä mielestäni kuvataan todella hienolla tavalla elämän tasapainon hakemista. Mielenrauhaa saa toisteisesti, erakoituneesta elämästä, jossa vuorovaikutus muiden ihmisten kanssa on minimissä. Heti kun muut ihmiset toiveineen, odotuksineen, pelkoineen, tarpeineen astuvat oman elämän piiriin, alkavat ongelmat. Samalla tästä vuorovaikutuksesta kuitenkin syntyy elämän väri, tunnekylläinen elämä on rasittavaa, mutta oliko elämän tarkoitus minimoida vaiva?
