Rebecca Solnit: No Straight Road Takes You There
Kun asiat alkoivat mennä oikein synkiksi – ja ne kyllä kiistatta tuntuvat menneen aika synkiksi – kaivoin audiblesta Rebecca Solnitin jo vuonna 2004 ilmestyneen kirjan Hope in The Dark ja kuuntelin siitä tihkuvaa toivoa. Teos oli kasvanut kokonaiseksi kirjaksi kolumnista ja vaikka tuntuu siltä, että siinä kuvattu ”The Dark” on vielä melko säyseä verrattuna tämän päivään pimeään, se on edelleen ajankohtainen. Solnit pyrkii kertomaan, että toivo ja myönteinen muutos yhteiskunnassa tarvitsevat kannattelua. Moni edistysaskel on tarvinnut vuosikymmeniä työtä, sinnikkäitä ihmisiä kannattelemassa, vaikuttamassa, toimimassa silloinkin kun se on tuntunut toivottomalta.
Uudessa kirjassaan No Straight Road Takes You There Solnit on samalla asialla. Myönteinen muutos ei tapahdu suoraviivaisesti. Valta yrittää viimeiseen korahdukseen pitää kiinni vallasta ja se mitä näemme nyt niin USA:ssa kuin globaalisti on juuri sitä. Maailma on muuttunut kompleksiseksi, yhteenkietoutuneeksi ja siinä maailmassa parhaiten eivät pärjää ne, jotka aiemmin ovat pärjänneet. Yksinvaltiuden sijaan tarvitaan yhteistoimintaa, käskemisen sijaan motivaation ymmärtämistä ja yksinkertaisten ratkaisujen sijaan monipuolista ajattelua, erilaisia näkökulmia ja kykyjä. Solnit esittää vasemmisto-oikeisto akselin sijaan toisenlaisen tavan hahmottaa jakolinjoja: eristäytyjät ja yhteyshakuiset (isolationists and intercennectionists). Ensimmäiset kääntyvät sisäänpäin ja rajoittavat, rakentavat esteitä, jälkimmäiset hakevat yhteyttä, yhteistyötä ja mahdollisuuksia. Ensimmäiset näkevät moniulotteisuuden uhkana, jälkimmäiset syleilevät erilaisuutta ja ymmärtävät sen mahdollisuutena. Ensimmäiset ylläpitävät hierarkiaa, jälkimmäiset pyrkivät tasa-arvoon, yksilön oikeuksien kunnioittamiseen ja elämän arvokuuden ylläpitämiseen – oli kyse sitten ihmisestä tai luontokappaleesta.
Tulevaisuus on yhteyksissä, yhteistyössä ja yksilön arvon kunnioittamisessa, mutta matka sinne ei ole vailla mutkia. Solnit hakee kirjassaan, joka on kokoelma jo muualla ilmestyneitä esseitä, tapoja arvostaa ajatusten erilaisia vaellusreittejä ja sitä kuinka toivo pohjautuu useimmiten muistoihin. ”Tulevaisuutta ei voi nähdä, mutta menneisyyden tunteminen auttaa ymmärtämään kaavoja ja mahdollisuuksia.” Ja menneisyydellä Solnit tarkoittaa erityisesti sitä, kuinka myönteistä muutosta on aiemmin saatu aikaan. Ja toisaalta myös sen muistamista millaista yhteistyön aika on ollut.
”We are leaving behind our old familiar world whose stability we can remember as a great kindness and entering into a rough new set of circumstances.
Like refugees leving a place, we are leaving a time. What should we carry with us?”
”We tend to think of abundance as material stuff, but perhaps our piles of loot oveshadow less tangible things that also matter, including continuity with the past, confidence in the future, and the cultural richness that is not just a commodity.”
Hän toteaa, että me tarvitsemme nyt tarinoita enemmän kuin koskaan: ”Every crisis is in part a storytelling crisis.”
Tämä pätee niin ilmastokriisiin kuin mihin tahansa muuhun kriisiin. Olemme jatkuvasti erilaisten tarinoiden saartamia. Erityisen suosittuja tuntuvat nyt olevan sellaiset, jotka estävät meitä näkemästä, uskomasta tai toimimasta muutoksen mahdollisuuden puolesta. Kyynisyys on helppoa, dystooppinen ajattelu tapahtuu kuin itsestään. Toivo vaatii tekemistä. On hyvä muistaa, että ajassamme liikkuu monenlaisia narratiiveja yhtä aikaa. On velvollisuus kannatella toivon narratiivia sillä se on ainoa tapa saada se toteutumaan. Kaikki ei ole menossa päin persettä vaikka moni asia on. Tuntuu älykkäältä muistuttaa jatkuvasti kaikesta uhkaavasta, mutta ehkä se ei ole sen älykkäämpää kuin pyrkiä tekemään myönteisestä tulevaisuudesta totta? Kenties se on vain hysteriaa?
”People seem to feel naked, in these circumstances without an opinion, and dress thmeselves up in anything that comes to hand, especially what everyone else around them seems to be wearing.”
Solnit toteaa, että pystyäksemme tekemään sen, mitä ilmastokriisi meiltä vaatii, ”meidän on löydettävä tarinoita elinkelpoisesta tulevaisuudesta – tarinoita kansan voimasta, tarinoita, jotka saavat ihmiset toimimaan sen maailman puolesta, jota kipeästi tarvitsemme.”
Hän siteeraa amerikkalaista historioitsijaa, kirjailijaa, professoria ja aktivistia Howard Zinniä (1992-2010): ”What leaps out from the history of the past hundred years is its utter unpredictability.” Eli toisin sanoen; me emme vielä tiedä millaiseksi tulevaisuus kääntyy: ”Never give up the ship, never!”
Solnit muistuttaa yksittäisen ihmisen voimasta ja toisaalta systeemisen muutoksen tarpeesta.
Ajassa, jossa kaikenlaista voimakkaasti tunteisiin vetoamiseen pyrkivää informaatiota on enemmän kuin mieli sietää, Solnit on kuin ymmärryksen balsamia klikkiotsikoista tulehtuneille haavoille. Ajassa, jossa yksilö ja tämän oikeudet olla ja elää tuntuvat muuttuneen mitättömäksi ja oma toiminta- ja vaikuttamisen kyky tuntuu pikkuriikkiseltä, tilanne toivottomaltakin, Solnit muistuttaa runoilija Antonio Machadon sanoin: ”Walker, there is no path; the path is made by walking.”
Kyynikko lopettaa kävelyn ja alkaa huudella sivusta muille, kuinka ”ei kumminkaan kannata”. Jokainen voi valita kumpaa tekee: kävelee tai huutelee.
Chimamanda Ngozi Adichie: Unelmia (suom. Cristina Sandu)
”Äkisti vartaloni jumitti. Tunsin kompuroivani. Ne nousivat syvältä sisuksistani kuin hyökyaalto: muistot, katumus ja menetys sekä kaipuu toista mahdollista elämää kohtaan.”
Chimamanda Ngozi Adichien Unelmia kertoo neljän toistensa elämiin kietoutuneen naisen tarinan kautta rakkaudesta, kaipauksesta yhteyteen toisen ihmisen kanssa. Kirjan englanninkielinen nimi on oikeastaan terävämpi: Dream Count. Chiamaka sanoo sen ääneen: hän alkaa koronasulun aikaan tarkastella elämäänsä ja valintojaan taaksepäin, erityisesti miessuhteitaan ja tekee eräänlaista dreamcountia. Tulkitsen sen itse niin, että jokainen elämän uusi käänne, alku, on samalla uusi polku, jonka risteyksessä valitsee. Siihen liittyy odotuksia, unelmia, ajatuksia siitä millaista elämää haluaa elää. Jokainen näistä miessuhteista on tavallaan ollut yksi tällainen unelmaelämä, joka ei olekaan toteutunut.
”Ajattelin: Olen tulossa vanhaksi. Olen tulossa vanhaksi ja maailma on muuttunut, eikä kukaan ole koskaan todella tuntenut minua. — Tässä kaikki, mitä minulla on. vain tämä hauras sisään- ja uloshengitys. Mihin kaikki vuodet ovat menneet, olenko ottanut elämästä kaiken irti? Mutta miten edes mitataan, onko sitä ottanut elämästä kaiken irti, ja mistä saatoin tietää, olinko minä tehnyt niin?”
Tämä on nautittava kirja, yli 500 sivua, joihon voi uppoutua ja elää hetken täysin toisenlaisessa kulttuurisessa todellisuudessa Afrikassa ja Amerikassa ja silti kokea yhteyttä kirjan naisiin. Guardian toteaa kirjasta sen olevan: ”a big book, richly marbled with criss-crossing storylines, dramatic but not plotty”. Tämä on kirja rakkaudesta, mutta kirjan tarinat sitoo yhteen ystävyys ja naisten välinen lojaalisuus. Samassa veneessä ollaan, vaikka jokaiselle tapahtuu omassa elämässä omanlaisia asioita. Ystävyys kantaa epävarmoina, kaoottisina ja vaikeina aikoina.
Lisää ajatuksia kirjasta täällä.
Lynn Steger Strong: Joanne Didion’s Books Should Have Been Enough
Lynn Steger Strong kirjoittaa kiinnostavasti Joan Didionin postuumisti julkaistusta kirjasta ja etiikasta esseessään The Atlantic lehdessä: onko oikein julkaista kirjailijan päiväkirjat tämän kuoleman jälkeen?
Samansisältöistä keskustelua käytiin Gabriel Garcia Marquez’n kirjasta Until August (suomeksi Elokuussa nähdään, suomentajana Jyrki Lappi-Seppälä). Huolimatta isänsä toiveista (”This book doesn’t work. It must be destroyed.”), hänen poikansa Rodrigo ja Gonzalo García Barcha päättivät julkaista romaanin. He perustelivat päätöstään sillä, että teos heijastaa edelleen García Márquezin kerronnallista lahjakkuutta ja inhimillistä ymmärrystä. Gonzalo totesi: ”We did think about it for about three seconds – was it a betrayal to my parents, to my father’s [wishes]? And we decided, yes, it was a betrayal. But that’s what children are for.”
Until Augustin julkaisu herätti laajempaakin keskustelua kirjailijoiden toiveiden kunnioittamisesta postuumeissa julkaisuissa. Tapaus rinnastettiin esimerkiksi Franz Kafkan ja Harper Leen teosten julkaisuun heidän kuolemansa jälkeen. Financial Times pohti, onko tällainen julkaisu kunnianosoitus vai kirjailijan tahdon vastainen teko. Niin, kumpi se on vai jotain siltä väliltä?
Lynn Steger Strong toteaa esseensä lopussa, että Notes to John -kirjan sivuilla elävä Didion on ainakin kolmen vuoden ajan ollut epätoivoisempi ja hallinnut elämäänsä vähemmän kuin koskaan kirjoissa, joita julkaisi. ”En ole varma, miksi tarvitsemme kirjan tietääksemme sen.”
Esseessä Strong toteaa, ettäJoan Didionin kirjoittaminen oli aina keino järjestää kaoottista maailmaa – tarkasti, harkiten, tyylillä. Notes to John rikkoo tuon hallinnan. Se näyttää Didionin paljaampana ja hauraampana kuin koskaan ennen – ja herättää kysymyksen: miksi meidän pitää nähdä suurikin kirjailija haavoittuvaisimmillaan uskoaksemme hänen olevan ihminen?
Notes to John koostuu terapeuttisista muistiinpanoista, jotka Didion kirjoitti miehelleen John Gregory Dunnelle vuosina 1999–2002. Ne ovat äidin tuskaisia purkauksia, kun pariskunnan aikuinen tytär Quintana kamppaili vakavan alkoholiongelman kanssa. Didion pyrkii sanoittamaan kaoottista aikaa – ei lukijaa varten, vaan pysyäkseen kiinni rakkaudessa, jota ei voi enää hallita.
Didionin aiemmat surukirjat – The Year of Magical Thinking ja Blue Nights – käsittelevät puolison ja tyttären kuolemaa, mutta tyylillisesti ne ovat yhä esteettisesti kontrolloituja. Notes to John sen sijaan tuntuu paljaalta, rosoiselta ja keskeneräiseltä.
Strong toteaa, että kirja on intiimi – mutta ei välttämättä kirjallisuutta. Kirjoittaja ei tässä muodossa loihdi elämästä muotoa tai ymmärrystä, vaan yrittää vain selvitä päivästä toiseen.
Didion tunnettiin viileän terävänä ajattelijana, tyyli-ikonina ja kirjallisena legendana. Nyt hänen yksityisimmät hetkensä on avattu lukijoille ilman, että hän sai itse päättää asiasta. Artikkeli kysyy, missä kulkee taiteen ja yksityisyyden raja, erityisesti silloin kun kirjailija ei ole enää paikalla päättämässä.
“What we see of Didion in these pages is that… she felt more desperate, less in control in life than she ever did inside the books she published.”
Kysymys taiteen ja yksityisyyden rajasta kirjailijan kuoleman jälkeen on hankala. Lukijana olen ahne. Jos jotain löytyy, sitä siis ei ole tuhottu, eikö se kuulu silloin kaikille? Ajattelen, että lukija osaa myös olla armollinen, suhteuttaa teoksen tuotantoon sille paikalle, joka sille kuuluu. Didionin tapauksessa Notes to John voi luoda syvempää ymmärrystä suruun, menetykseen, ihmisten väliseen yhteyteen vaikka ei olekaan luonteestaan johtuen Didionin julkaistujen teosten kanssa samalla viivalla.
Eettistä tai ei, Notes to John on lukulistalla seuraavana. Tai itse asiassa taidan kuunnella sen Julianne Mooren lukemana.
