Etel Adnan: Shifting The Silence
“I’m telling you: we’re carried by tornadoes we barely notice, whirlwinds we barely feel, aggressions we barely acknowledge, because we’re half awake. Things are translated into something alien.”
Löydän kirjahyllystäni kaksi ohutta kirjaa, kirjailijana Etel Adnan, mikäs tämä nyt on? Toinen on runokokoelma, toinen eräänlainen esseekokoelma, joka on ilmestynyt vuonna 2020 ja jäänyt kirjailijan viimeiseksi kirjaksi. Libanonilais-amerikkalainen Adnan kuoli 96-vuotiaana seuraavana vuonna. Hieman hämilläni jään selaamaan kirjoja, erityisesti esseekokoelmaa, joka koostuu lyhyistä, näennäisesti toisiinsa liittymättömistä kappaleista ja ajatuksista. Kuin irrallisia yhtäkkiä mieleen tulleita mietteitä, jotka on myöhemmin asetettu johonkin järjestykseen. Lukiessa kuitenkin piirtyy jonkinlainen ehyt kuva; kaivatusta hiljaisuudesta, (mielen)rauhasta ja metelistä, maailman tilasta. Pienen ihmisen mietteitä kuilun reunalla, onko millään mitään merkitystä ja mikä on ihmisen paikka kaaoksessa, joka tuntuu kauhistuttavien uutisten ja vielä pelottavampien tulevaisuuskuvien kautta puristavan joka suunnalta elämän yhä ahtaammaksi ja merkityksettömämmäksi.
Olen todennäköisesti nähnyt kirjailijasta jonkun jutun jossain lehdessä, ehkä tämän kuoltua ja pitänyt tätä mielenkiintoisena, ostanut kirjat ja ne ovat jääneet mökille. Odottamaan sitä hetkeä kun tartun niihin, kiinnostun ja luen. Ja nyt kun luen, haluaisin lukea lisää. Haluaisin, että nämä suomennettaisiin ja mietin pitäisikö se tehdä…
“You know, sunsets are violently beautiful, I would say that they are so by definition, but there are lights, not even colorful in the habitual sense, lights elemental, mercurial, silvery, sulfurous, copper-made, that make us stop, then lose balance, make us open our arms not knowing what else to do, arrest us as if struck by lightning, a soft lightning, a welcome one. I wait for those lights, I know some of you do too, wherever you are, I mean when you are standing by an ocean, alone, within the calmness of your spirit. Be planetary.”
Etel Adnan on ihastuttava ja runollinen omaperäisestä kulmasta maailmaa tarkasteleva ihminen, jonka tekstiä lukiessa tekee mieli vain käpertyä tämän syliin ja pyytää, että tämä kertoisi ajatuksiaan ääneen. Älä vielä lopeta…
“I want to go rafting, not only on rivers but on any experience, the mental ones particularly, feel the joy of frantic concepts, of their freedom mainly. It’s tiring to analyze, cut thinking into bits, scrutinize happenings, so much labor for mediocre results. Let’s jump and dive, go with winds, let’s get wet and even hurt, let’s give the Yellowstone River the chance to toss us the way it does tree trunks and salmon, let’s use its ways on our dormant brains!”
Pieni kenttätutkimus ihmiseen osoittaa, että tämä on jonkinlainen taiteellinen nero, epäjärjestelmällinen ja lapsenomainen ihminen, joka ehkä on tosissaan todetessaan:
”My thoughts drip, not unlike the faucet. They don’t let me know what they’re about. Other ones follow, strangers equally.”
Omalla vajavaisella ilmaisukyvylläni en pysty oikein kuvaamaan kuinka tähän rakastuin. Juuri nyt kun USA:ssa käydään maailman omituisimpia presidentinvaaleja, tuomiopäivän kello näyttää maailmanlopun olevan 90 sekunnin päässä, kansakunnat kääntyvät sisäänpäin ja ihmiset hyökkäävät toistensa kimppuun milloin mistäkin, Etel tuntuu keitaalta, jossa haluan viipyä. Vaikkei tämäkään meitä päästä unelmoimaan jossain vaaleanpunaisessa maailmassa, jossa kaikki on hyvin.
“Have we lost our autonomy, from conditioning to conditioning, have we become prisoners of webs, cobwebs, tightening circles that make us respond in predictable ways to the situations we face? Is becoming a robot our own end?”
