“Entä jos elämä onkin vain rypäs pohjimmiltaan irrallisia kokemuksia? Miksi yhden asian pitäisi johtaa mielekkäästi toiseen?”
Luulen, että tämä on ensimmäinen kirja, jonka Sally Rooneylta luen. Hänestä on puhuttu niin paljon, että tuntuu kuin olisin lukenut ainakin kirjan Normaaleja ihmisiä, mutta en löydä mitään muistiinpanoja aiheesta. Rooneya kehutaan joka paikassa niin paljon, että pakkohan tähän oli tutustua. Hyvä niin.
Luin tämän kirjan päivässä (olen lomalla) ja tyrskin lopussa itkua oikein tulvimalla.
Intermezzo kertoo kahdesta veljeksestä; Peteristä, menestyvästä asianajajasta Dublinissa, ja Ivanista, ujommasta ja nörttimäisemmästä kymmenen vuotta nuoremmasta veljestään, jolla on hammasraudat ja joka pelaa shakkia kilpaillen mestaruuksista. Tosin viime aikoina hänen taitonsa ovat huonontuneet. Se johtunee osin elämäntilanteesta. Veljekset surevat isänsä kuolemaa. Perhesuhteet ovat monimutkaisia ja ristiriitaisia aina äitiin ja tämän uuteen mieheen, mutta myös veljien välillä on kaunaa. Hiljaista ja lopulta vähän äänekkäämpääkin.
Pääosassa kirjassa on rakkaus, seksuaalisuus ja ylipäänsä ihmisen elämä toisten ihmisten katseessa ja toisiin kietoutuneena. Kuinka rakkaus syntyy, miksi se syntyy? Kuinka rakkaus hiipuu, muuttuu. Mitä ihminen toiselta tarvitsee? Kuinka konventiot rakkautta kahlitsevat.
Intermezzo on musiikkiin liittyvä termi, joka viittaa sävellykseen, joka sijoittuu kahden (suuremman) musiikillisen kokonaisuuden väliin. Hesarin arviossa todettiin tähän viitaten, että ”Romaanin henkilöhahmot liikkuvat tässä välitilassa, menetyksen järkyttäminä, surun, halun ja toivon vellovassa maastossa.” Ehkä niinkin. Ajattelen, että tulkinta on helppo ja toki oikea. Isän kuoleman jälkeinen tunnetila ikään kuin tuo esille piilossa olleita ristiriitoja, tunteita ja kaunoja. Silti itse miellän oleellisempana henkilöhahmojen liikkumisen ”normaaliuden” tai ”soveliaisuuden” välitilassa. Mikä on normaalia? Mikä on soveliasta? Mikä on normaalia suhteessa muihin ihmisiin, parisuhteissa erityisesti. Se minkä yhteisö kokee normaaliksi. Mutta yhteisön näkemys hieman ahdas tulkinta?
Romaanin keskiössä on paitsi perhe ja veljesten välinen hankala rakkaus, erityisesti molempien veljien epäkonventionaalinen oma rakkauselämä. 22-vuotias Ivan tapaa shakkitapahtumassa 36-vuotiaan Margaretin ja he kokevat heti voimakasta yhteyttä ja rakastuvat toisiinsa. Margaret pelkää kuitenkin sosiaalisia seuraamuksia seurustelusta itseään paljon nuoremman miehen kanssa. Pari piilottelee ja välttelee joutumista nähdyksi yhdessä. Peter ei myöskään ymmärrä tätä rakkaustarinaa vaan ajattelee vanhemman naisen käyttävän hyväkseen pikkuveljeään.
Mistä päästään Peterin omaan rakkauselämään. Itsemurhaa koko kirjan ajan pohtiva Peter (joskin tämä juonen osa tuntuu ehkä eniten päälleliimatulta; Peter ei tunnu olevan suunnitelmissa tosissaan) on rakastunut nuoruudenrakastettuunsa Sylviaan, jonka kanssa kuitenkin seksielämä on mahdotonta ja samalla Ivanin ikäiseen puoliprostituoituun Naomiin, jonka kanssa voi toteuttaa seksuaalisuuttaan vapaasti. Toisen kanssa toimii aivot, toisen sukupuolielimet.
Romaanin käänteet tuntuvat etenevän ja hahmojen sisin avautuvan kirjan seksikohtausten avulla.
”Eikö ihmisen seksuaalisuus aina pohjimmiltaan sisältänyt säälittävää, sykkivää epävarmuutta, jota on kauheaa edes ajatella?”
Ihminen on kummallinen, ristiriitainen ja haluava kokonaisuus, joka on kiinni toisissa ihmisissä halusi tai ei. Ja jos ei ole, ei ole elämääkään:
”Ei sellaista elämää olekaan, joka livahtaisi vapaaksi: elämä on verkko, joka pitelee ihmisiä paikoillaan, pitää asiat järjestyksessä. Ei rajoituksia voi vain repiä ja jatkaa älytöntä olemassaoloaan. Ihmiset, toiset ihmiset, tekevät siitä mahdotonta. Ja silti ilman toisia ihmisiä mitään elämää ei olisikaan. Tuomitseminen, paheksunta, pettymykset, konfliktit: ne sitovat ihmiset yhteen.”
Shakki muodostaa jonkinlaisen taustametaforan ihmisten elämiin. Kun ihmissuhteet ovat solmussa Ivanin shakki sujuu huonosti. Kun ihmissuhteet ovat hyvin, shakkikin alkaa sujua. Samalla shakki on jotenkin vastakohta. Siinä missä shakissa siirto johtaa toiseen, ihmisen elämässä asiat tapahtuvat sattumanvaraisemmin. Osaako hetkeen tarttua? Saako siihen tarttua?
Kirjan alussa lukiessa hieman häiritsi lauseiden rakenne; lauseet ovat töksähteleviä, epätäydellisiä, kuin vähän keskeneräisiä, niistä voi puuttua vaikkapa verbi kokonaan. Vähän kuin kirjoittajalla olisi ollut kiire. Näin siis lauseissa, jotka kuvaavat ihmisen pään sisällä tapahtuvaa ajattelua. Lopulta se tietysti on ihan kiinnostava tapa kuvata päänsisäistä puhetta, eihän ajattelu ole aina/yleensä kieliopillisesti viimeisteltyä vaan hyppelevää ja eteenpäin aiheesta toiseen kiiruhtavaa.
Rooney kuvaa hienosti ihmisen ristiriitaa myös itsensä kanssa erityisesti veljesten välisessä suhteessa. Rooneyn hahmot ovat myös poikkeuksellisen kypsiä ihmisiä reflektoidessaan omaa ja muiden käyttäytymistä. Väitän, että harva meistä kykenee niin myönteiseen tulkintaan toisesta kuin tässä veljekset lopulta kykenevät.
Isoin ristiriita, välitila kirjassa kuitenkin, näin väitän, on konventioiden ja oman elämän tarpeiden välissä.
Lukiessa muistin taas erään ystäväni ajatuksen: meillä on monenlaisia tapoja järjestää vaikkapa työsuhdetta yksilöllisten tarpeiden ja toiveiden mukaisesti. Sen sijaan parisuhdetta rakkaudellista suhdetta tarkastelemme edelleen yllättävän ahtaasta näkökulmasta. Mitä jos Peter, Sylvia ja Naomi ovat onnellisia kolmiosuhteessaan, miksi paheksua, ihmetellä? Entä jos pariskunta ei halua asua yhdessä, miksi ajatella sitä outona, jotenkin vähempänä? Mitä jos ikäeroa on paljon – mitä se meille muille kuuluu?
Guardian pohtii arviossaan, että tällä hetkellä ei ehkä ole olemassa parempaa kirjailijaa kuin Sally Rooney. En menisi ihan niin ppitkälle. Vaikkapa Johathan Franzen on ihmisen elämää kuvatessaan loistelias. Muutenkin erilaisia kirjailijoita on vaikea asettaa paremmuusjärjestykseen. Guardian myös toteaa, että ” Rooney, author of four books in just seven years, has at this point already created more enduringly memorable characters than most novelists ever manage. And – to mangle a line from the book – she’s, what, 33? Christ.” Siihen voin yhtyä.
