”Nothing has really happened until it has been described. So you must write many letters to your family and friends, and keep a diary.”
Virginia Woolf nuorelle Nigel Nicolsonille.
“Pain was relieved, and pleasure doubled, by recording it.” toteaa Nicolson Woolfista.
Financial Timesin Susanna Rustin arvioi Nicolsonin kirjaa: “Broadly appreciative and admirably concise.” Time Out taas toteaa kirjasta: ”Virginia Woolf … says all you need to know about the modernist, feminist icon in 165 pages … if only all literary lives were as succinct.”
Näissä arvioissa tiivistyy ainakin yksi asia, mikä tässä kirjassa on pielessä. Elämät eivät ole ytimekkäitä ja tiiviitä, ne ovat rönsyileviä ja moniulotteisia. Virginia Woolfin elämä ei ole napakka paketti vaan parhaimmillaan moni-ilmeinen ja ristiriitaisten identiteettien kokonaisuus. Samalla arviot kertovat sen, miksi kirja on niin suosittu. Siinä missä useat Woolf-elämäkerrat (mm. Quentin Bellin ja Hermione Leen) ovat monisataasivuisia mammutteja, Nicolson on tosiaan tiivistänyt modernille ihmiselle vielä kaiken lisäksi vauhdikkaasti etenevän tiivistetyn tarinan. Time Out on raskaasti väärässä siinä, että kirja kertoisi kaiken mitä kannattaa tietää Virginia Woolfista.
Susanna Rustin taas on mielestäni väärässä siinä, että Nicolson suhtautuisi kohteeseensa arvostavasti tai ymmärtävästi. Itse asiassa kirja on voimakkaasti värittynyt, asenteellinen ja oudon piilopisteliäs. Kaikkia piikkejä ei vain ehkä huomaa sellaisiksi. Voi toki myös olla, että suhtaudun Virginiaani suojelevasti ja yliherkästi. Silti.
Olen lukenut tämän kirjan aikaisemmin, lähellä sen julkaisuajankohtaa (vuosi 2000) ja muistan, että kirja jätti tympeän jälkimaun. Kun nyt otin kirjan uuteen käsittelyyn huomasin heti sävyssä jotain häiritsevää. Kirjassa on erityisesti kolme kohtaa, joissa vähättelevä piikikäs asenne pilkistää, viimeisessä näistä se suorastaan ryöppyää valloilleen.
“In recollection, Virginia made more of a drama of the affair than the facts justify.”
Ensimmäinen liittyy Woolfin kokemaan seksuaaliseen ahdisteluun velipuolensa George Duckworthin toimesta. Nicolson väheksyy tapahtumaa, ei ihan suoraan väitä Virginiaa valehtelijaksi, mutta ei paljon puutu. Totuus lienee, että kukaan paitsi nämä kaksi ihmistä, jotka ovat olleet tapahtumapaikalla, ei tiedä mitä todellisuudessa on tapahtunut. Naisen kokemuksen väheksyntä ja mitätöinti on kuitenkin outo näkökulma Nicolsonille. Miksi valita väheksyntä? Kun hän toteaa, että: ”George’s instinct was no doubt incestuous, but his practice was not”, kysymys kuuluu, mistä hän sen tietää? Ja onko mahdollista, että hänen oma tulkintansa siitä mikä on seksuaalista häirintää, on vääristynyt?
Toinen kohta liittyy Nigel Nicolsonin äitiin ja hänen suhteeseensa Virginia Woolfin kanssa. Nicolsonin äidillä Vita Sackville-Westillä ja Woolfilla oli legendaarisiin mittoihin paisunut rakkaussuhde (Nicolsonin isällä oli omia sivusuhteitaan), josta on syntynyt myös kirjallisuutta (Orlando) ja jäänyt jälkeen iso pino rakkauskirjeitä. Vita siirtyi Virginiasta suhteeseen Hilda Mathesonin kanssa. Matheson oli uraauurtava BBC:n radiokeskustelujen tuottaja ja sen ensimmäinen Director of Talks. Älykäs, itsenäinen uranainen siis. Virginia ei kuitenkaan pitänyt Mathesonista, toteaa Nicolson ja kertoo meille syyn: ”Virginia could not bring herself to admire an ambitious woman who fought her corner in a man’s world. She had as instinctive dislike for organizing women as she had for organizing men.” Kun Hilda kuoli vuonna 1940, Virginia Nicolsonin mukaan edelleen sanoi, että “I didn’t get on with her; she seemed so dried, so official”.
Nicolson lopettaa tarinan omaan kommentiinsa: “But that was not true of Hilda, whom I had come to know well and love.”
Olisiko mahdollista, että Virginia oli mustasukkainen? Sen sijaan, että kyse olisi tämän kykenemättömyydestä ihailla kunnianhimoisia naisia ylipäänsä, kyse oli nimenomaan tästä naisesta, joka oli vienyt häneltä rakkaan? Ja toisaalta, eikö ole mahdollista, että Mathesonkin on ollut erilainen ihminen eri ihmisten seurassa. On ihan mahdollista olla jossain seurassa kuiva ja virallinen ja toisessa (perhepiirissä) jotain muuta. Nicolsonin halu näyttää Virginia Woolf kielteisessä valossa on häiritsevää. Ja vähän säälittävää.
Mistä päästään kolmanteen kohtaan: Virginia Woolfin asemaan feministi-ikonina. Nicolson toteaa kirjasta Room of One’s Own (Oma huone):
“It was overtly feminist, and it became for a time, specially for Americans, the bible of the feminist movement.” Sen jälkeen Nicolson irvailee Woolfia siitä kuinka tämä paisuttelee naisten tasa-arvottomuutta, olihan esimerkiksi Jane Austenkin kirjoittanut ilman ”omaa huonetta:
“Was it really necessary for a woman to have a room of one’s own before she could write a line?”
Jos lukee Omaa huonetta myötämielisemmällä asenteella voi todeta, ettei tuo ollut Woolfin pointti; oma huone on metafora, ei pelkät seinät. Nicolson pääsee sitten vauhtiin, kun hän haluaa todistaa, että naiset olivat jo ihan riittävän tasa-arvoisia (muistetaan, että Oma huone ilmestyi vuonna 1929, siis melkein sata vuotta sitten): “And was Virginia herself, by her conduct and achievements, proof that women of her class were already emancipated?”
Vuonna 2000 silloin 83-vuotias entinen parlamentaarikko Nigel Nicolson (joka kuoli vuonna 2004) toteaa, että asiathan olivat jo mallillaan: parlamenttikin oli ”antanut” naisille poliittisen tasa-arvoisen aseman miesten kanssa. Niinpä. Tasa-arvo oli valmis vuonna 1929, mitä sitä narisemaan…
Pienemmin Nicolson ripottelee asennettaan mm. käsitellessään Virginia Woolfin juutalaisvastaisuutta ilman konteksia, tosin huomauttamalla kuitenkin melkein pakotettuna, että ”Hermione Lee has pointed out in her biography of Virginia Woolf that anti-semitism in upper-class England persisted well into the inter-war period.” Virginian aviomies Leonard Woolf oli juutalainen. Outoja ovat myös esim. kohta, jossa Woolf ei osaa Nicolsonin mielestä edes arvostaa oikeita asioita:
“However when they reached Dublin, she spared no thought for James Joyce, and unexpectedly did not find the city beautiful, when it is one of the loveliest cities in Europe.”
Tai kun tämä ei edes ymmärrä olla oikeassa omasta valokuvastaan. Kirjassa on Gisèle Freundin ottama valokuva Virginia Woolfista, jonka tämä on ottanut ilman lupaa. Woolf ei pitänyt siitä ja totesi kirjeissään Vitalle: ”I loath being hoisted about on top of a stick for anyone to stare at.” Nicolson naulaa kuitenkin jälleen “totuuden:
“In fact, it is the best photograph ever taken of her.”
Nicolson käyttää kaikki mahdollisuudet mitätöidä Woolfin ajatuksia tai mielipiteitä ja toisaalta paisuttaa pieniä heittoja tämän isommiksi asennevammoiksi.
Lienee jo ehkä selvää, että en siis erityisesti pidä Nicolsonin kirjasta. En tiedä mitä näiden kahden välillä on tapahtunut vai onko Nicolson ollut mustasukkainen äidistään, mutta en pysty ohittamaan pisteliästä ja vähättelevää sävyä.
Silti siinä on paljon hyvää: kiinnostavia yksityiskohtia ja kurkistuksia Virginia Woolfin elämään. Iso osa niistä toki tämän omista päiväkirjoista tai kirjeistä, toisin sanoen muista lähteistä koottuja. Mutta työstä se kokoaminenkin käy. Arvostan sitä, tietysti. Ja onhan toki myös arvostelu sallittua vaikka en siitä sattuisikaan pitämään. Ei Virginia mikään pyhimys ollut.
Nicolson mm. käsittelee Virginian tapaa kirjoittaa, tai oikeastaan elää kirjoittamista. Hän kertoo kuinka Leonard Woolf kuvaa omaelämäkerrassaan, kuinka syvällisesti Virginia uppoutui työhönsä. Hän lainaa Leonardia toteamalla, että kohta on ”lainauksen arvoinen, sillä kukaan ei tiennyt häntä paremmin, mitä Virginian kirjoittaminen maksoi hänelle henkisenä rasituksena.”
“I have never known anyone work with more intense, more indefatigable, concentration than Virginia. This was particularly the case when she was writing a novel. The novel became part of her, and she herself was absorbed into the novel. She wrote only in the morning from 10 till 1, and usually she typed out in the afternoon what she had written by hand in the morning, but all day long, when she was walking through London streets or on the Sussex Downs, the book would be moving subconsciously in her mind, or she herself would be moving in a dreamlike way through the book. It was this intense absorption which made writing so mentally exhausting for her.”
Leonard mietti, että Virginia tarvitsee jotain muutakin tekemistä ja ajateltavaa; pariskunta perusti kirjapainon vuonna 1917. Hogarth Pressin ensimmäinen kirjanen oli nimeltään Two Stories – toinen kertomus oli Leonardin, toinen Virginian; The Mark on the Wall (joka muuten on outo lyhyt kertomus naisesta, joka istuu lukemassa ja kiinnittää katseensa seinässä olevaan tahraan, josta alkaa Woolfmainen ajatusten virta, joka ei liity enää mitenkään tahraan päättyen sanomaan kuin sivulauseessa tarinan lopussa, että ”Ah, the mark on the wall! It was a snail.” Kirjasta otettiin 150 kappaleen painos.
Nicolson käsittelee hyvin myös Virginian eri kirjoittamisen metodeja ja muotoja:
”The dominant tone of the diary was melancholy; of the letters, provocation and delight.” Tämä oli kiinnostava huomio, jonka heti voin allekirjoittaa. En ollut ajatellut sitä, mutta on totta, että kirjeet ovat usein keveitä, juoruilevia, kun taas päiväkirjoissa Woolf on itselleen armoton ja mieleltään syvempiin vesiin sukeltava.
“She resembled a pianist, playing with her right hand the lighter notes (her letters) and with her left the more sombre (her diary), and it is by means of this antiphony that we can follow with unparalleled intimacy the progress of The Years. In the letters she described her struggle as if it were little more than an irritating cough that she could not shake off: in her diary, she was a woman in labour.”
Nicolson jakaa hauskoja anekdootteja Monk’s Housesta, talosta, jossa Virginia Woolf asui kuolemaansa saakka. Kun Virginian kirjat alkoivat tuottaa rahaa, taloa alettiin korjailla mukavammaksi asua: ”The water-closet was named after Mrs Dalloway.” Kirja Jacob’s room mahdollisti Virginian oman makuuhuoneen rakentamisen, koska Leonard suunnitteli hommat ilman erityistä pätevyyttä sinne ei kuitenkaan ole sisäänkäyntiä sisäpuolelta, eikä siellä ollut WC:tä. Monk’s House on muuten kohde, jossa voi käydä itse tarkastelemassa tätä hassua arkkitehtuuria. Talo on todellakin vierailun arvoinen.
Nicolson käsittelee kyllä Virginian tuotantoa, mutta ehkä vähän pinnallisesti. Parhaita kohtia ovat ne, joissa tämä siteeraa Virginian päiväkirjoja ja kirjeitä. Lopulta tämän ura naulataan näin:
“Mrs Dalloway had made Virginia known. To The Lighthouse made her well known. Orlando made her famous.” toteaa Nicolson.
Lopussa Nicolson kertoo kuin sivulauseessa asian, jonka merkitystä ei ehkä pidä väheksyä. Vuonna 1940 juutalaissyntyinen Leonard Woolf kantoi jatkuvasti mukanaan kuolettavaa annosta morfiinia kahdelle ja piti autotallissa tarpeeksi bensaa, jotta pariskunta voi tarvittaessa suorittaa kaksoisitsemurhan tukehduttamalla, jos Saksa valloittaa Britannian. Rodmell (Monk’s House) on vain muutaman mailin päässä Newhavenista, jonka satamaan Brittien tiedustelu arveli Saksan hyökkäävän. Virginia Woolf teki itsemurhan maaliskuussa 1941. Toinen maailmansota oli jo ennestään herkälle, masentuvalle ja ahdistukseen taipuvalle Virginialle kova paikka, mitä mahtaa sellaiselle tehdä ajatus jatkuvasti mukana kulkevasta tappavasta morfiinista…
Nicolson aloittaa kirjansa kertoen Virginian ja tämän sisarusten harrastuksesta metsästää perhosia. Myöhemmin hän palaa ajatukseen liittyen Virginian suhteeseen muiden ihmisten kanssa: “She liked nailing people down as specimens, like butterflies.”
Niin. Myönteisen tulkinnan kautta tuo ominaisuus nimenomaan oli Woolfin vahvuus. Tämä tutkaili ihmistä tarkkaan, syvemmältä ja terävämmin pureutuen ihmisen sisäiseen maailmaan ja puheeseen. Näin hän loi häikäisevää maailmankirjallisuutta, jota luemme edelleen.
