”Without the ability to feel sad, a person could not be kind or thoughtful, because you wouldn’t care or know how anybody else feels. Without sadness, you would never learn anything from history. Sadness is the key to loving what you love and to becoming better that you were. A person who never felt sad would become a monster.”
Ensin puut, nyt meri. Richard Powersin Pulitzer-palkittu kirja Ikipuut(suom. Sari Karhulahti) oli hämmästyttävän hieno romaani, jossa mentiin syvälle ihmisen ja ekosysteemin yhteyteen. Hämmästys (suom. Antero Tiittula) taas kertoi surusta, tekoälystä ja aktivismista. Playground jatkaa tietyllä tapaa samaa teemaa: ihmisen suhde ekosysteemiin, ympäröivään luontoon, muihin lajeihin, tekoälyn uhat ja toisaalta ihminen parhaimmillaan, osana kaikkea ympäröivää, ei sen kukistajana.
Nimi viittaa ehkä kolmenlaiseen leikkikenttään.
Ihminen on pitkään pitänyt koko maapalloa omana leikkikenttänään. Liiemmin piittaamatta kauaskantoisista vaikutuksista olemme hyväksikäyttäneet kaikkea ympärillä olevaa. Osin se on tapahtunut tiedostamatta ja ymmärtämättä, osin tiedostaen ja ahneesti. Powers pyrkii myös tässä kirjassaan tuomaan luonnon ja ekosysteemin elävästi silmien eteen: ihmisellä on mahdollisuus hyväksikäyttää ja tuhota tai suojella ja asettaa itsensä ekosysteemin rinnalle, ei sen yläpuolelle.
Toinen kirjan leikkikenttä liittyy inhimilliseen vuorovaikutukseen ja sen pelillistämiseen. Todd on jonkinlainen ”oman elämänsä Zuckerberg”, joka on luonut massoittain rahaa virtuaalitalousalustalla nimeltä Playground. Osa kirjan jännitteestä syntyy Toddin mullistavista, joskin häiritsevistä, tekoälykokeiluista. Uskon, että nämä eivät häiritsisi ihan niin paljon ellemme eläisi parhaillaan tätä ihmiskoetta omassa todellisuudessa.
Kolmas leikkikenttä liittyy eriarvoisuuteen ja sääntöihin. Kirjan Rafi ja Ina elävät rauhallista elämää Makatean saarella Ranskan Polynesialla ja Todd imperiumineen on tunkeutumassa saarelle. Tällä on ajatuksena rakentaa kelluvia kaupunkeja kansainväliselle merialueelle, jolla ei olisi minkään valtion sääntöjä, instituutioita, lakeja ja velvoitteita. Rikkaat voisivat asustella mukavasti omillaan piittaamatta muusta yhteisöstä.
”We believed in rapid prototyping, in playing hard and getting hurt, in finding everything that the rules never thought to prohibit, and in letting the users tell us what to build next.”
Katsellessani USA:n presidentin virkaanastujaisista otettuja lehtikuvia palasin mielessäni tähän romaaniin. Maailman kolme rikkainta miestä istuivat polleina presidentin takataskussa ja pelottavalla tavalla alkaa tuntua siltä, että itse asiassa rahalla saa valtaa leikkiä yhteiskunnilla tavalla, joka ei voi johtaa enemmistön näkökulmasta mihinkään hyvään. Rikkaat muodostavat oman leikkikenttänsä omine sääntöineen.
Ehkä kirjassa oli vielä neljäskin leikkikenttä, myönteisempi, ihmeellinen ja kunnioitusta ja ihailua herättävä meri ja sen elämä. Salainen elämä, jossaa 92-vuotias kanadalainen sukeltaja Evelyne Beaulieu elää. Hän on Makatealla kirjoittaakseen sellaisen kirjan merestä, jolla olisi vaikutusta merten ja ekosysteemin tulevaisuuteen. Evelyne muodostaa jonkinlaisen alun ja toisaalta ympyrän sulkeutumisen kirjassa. Tämän kirjoittama lasten kirja merestä on aikoinaan vaikuttanut Toddiin kunnes tämä harhautui polultaan.
“But my father has told me once that a man’s worth was measured by how much money other people were willing to let him lose. And a corollary: the strength of a man’s character was measured by how much he was willing to lose on other’s behalf.”
Ja jos leikkikenttäanalyysiä nyt haluaa käyttää kaikkiin juonen keskiössä oleviin tarinoihin niin voihan ystävyydenkin nähdä jonkinlaisena leikkikenttänä. Sellaisena, jossa rakennamme minuutta, luomme luottamusta ja toisaalta loukkaannummekin. Inalla, Rafilla ja Toddilla on myös yhteinen menneisyys.
Kirjaa kerrotaan Toddin (ja Evelyninkin, joka on vähän erillinen tarinan osa) kautta menneisyydessä ja toisaalta Makatean kautta nykyisyydessä. Alussa kestää vähän aikaa, että pääsee kiinni juoneen ja ymmärtää ylipäänsä, kuinka tarinat liittyvät toisiinsa, mutta toisaalta se ehkä on osa kirjan viehätystä. Sanoisin kuitenkin, että lukemistani Powersin kirjoista, tässä on eniten ”irrallisia” osia, jotka kuitenkin voi lopulta yhdistää eri leikkikenttäteorioihin.
“We humans are built to compete, built to spout opinions, built to seek prestige and shiny, built to watch our accounts and ratings grow, built to impress our friends and vanguish our enemies. Or maybe we’re just built to play.”
Guardian kuvasi romaania: Antroposeeni romaani, häiritsevä tekoälytrilleri, postkolonialistinen allegoria ja ystävyyden kuvaus.
Samalla se on ihmisen elämän kuvaus. Elämän, joka dementoituneena 57-vuotiaana päättyy musertavasti havahtumiseen, valaistumisen hetkeen: “I was a ten-year-old oceanographer who had taken a wrong turn. And in that instant, I remembered the life I was supposed to have led.”
Gummerukselta kerrotaan, että kirja ilmestyy suomeksi syksyllä.
