”Sinulle annettiin ainutlaatuinen elämä elettäväksesi, ja päädyt heittämään sen hukkaan keskittymällä tyhjään kilpailemiseen, koska et ole koskaan pysähtynyt miettimään, mitkä asiat ovat pohjimmiltaan saavuttamisen arvoisia.”
Frank Martelan uusi kirja Älä etsi onnea on kiinnostavan konkreettinen kirja onnellisuudesta. Se on jaettu kolmeen osaan: Tapa egosi, Tapa odotuksesi ja Ala elää omaa elämääsi. Vaikka kirja on pyritty rakentamaan aika perinteisesti self-help kirjaksi (epäilemättä ajatuksena kansainväliset markkinat) se onnistuu silti olemaan (onneksi!) syvällinenkin. Martelan tausta ja ajattelu ponnistaa syvistä vesistä ja se tekee kirjasta enemmän kuin moni pinnallinen onnellisuus-opus.
Erityisesti pidin Martelan ajatuksesta onnellisuuden lämpömittarista:
”Paras tapa lähestyä onnellisuutta on ajatella sitä eräänlaisena lämpömittarina.
Kun lukema on alhainen, tietää jonkin olevan pielessä. Siitä ei ainakaan ole apua, että alkaa sörkkiä lämpömittaria muuttaakseen sen lukemaa. Parempi keskittyä etsimään syitä alhaiseen lämpötilaan. Sama pätee onnellisuuteen.”
”Onnellisuus on hyödyllinen mittari – kun onnentunne on matalalla, se kertoo siitä, että elämässä on jotain korjattavaa. Onnellisuuteen kannattaa siis kiinnittää sopivassa määrin huomiota, koska se voi antaa arvokasta tietoa siitä, mitkä asiat tekevät elämästä paremman ja mitkä huonontavat sitä.”
”Käytä onnellisuutta työkaluna, aivoihin sisäänrakennettuna järjestelmänä, joka antaa tunnesignaaleja asioista, joita kannattaa välttää, ja asioista, joita kannattaa tavoitella.”
Eli älä keskity mittariin, keskity syihin.
Toinen mistä erityisesti pidin on sen painotus muihin ihmisiin, ihmissuhteisiin ja ihmisen sosiaaliseen tarpeeseen kuulua johonkin, olla jotakin toisten kanssa ja toisten kautta.
”Kyse ei ole vain siitä, että minä erillisenä, atomistisena yksilönä tarvitsen muita ihmisiä. Pikemminkin koko minuuteni on jo valmiiksi osittain sulautunut toisiin ihmisiin. — Kun ajattelen minuuttani – kuka minä olen, mistä välitän, minkälainen on maailmankuvani – tämä kokemus minuudestani on jo vahvasti kietoutunut muihin ihmisiin.”
Kolmas asia, joka tavallaan on kirjan ydintä, mutta hiipii kuin varkain vasta lopussa on ajatus kilvoittelusta. Ei siis kilpailusta, jossa on pakko voittaa vaan itsensä haastamisesta, kilvoittelusta kaikilla elämän osa-alueilla.
Kilvoittelu on virkistävä filosofinen ajatus verrattuna leppoistamiseen ja ajatukseen, että spa-käynnit ja kaiken epämukavuuden välttäminen ovat elämän tarkoitus.
Pidän myös kirjan ajatuksesta – erityisesti näinä kaoottisina ja ahdistavina aikoina – että kannattaa yrittää vaikuttaa siihen mihin voi ja yrittää olla antamatta Trumpin varastaa koko elämää.
”Älä keskity siihen, mikä maailmassa on yleisesti ottaen vialla, vaan keskity niihin epäkohtiin, joihin pystyt vaikuttamaan.”
Ehkä isoin asia kuitenkin on se, että on hyvä miettiä itse (sen sijaan, että ajautuu sen mukaisesti mitä muut haluavat, tai millaista elämän kuuluisi olla) mihin ainutlaatuisen elämän haluaa käyttää ja sen jälkeen toimia.
Kirjasta tuli mieleen ystäväni ja mieheni. Molemmilla oma filosofia elämään.
Pilkkomista, paistamista, keittämistä, sekoittamista, törmäilyä, maistamista, kattamista, lasi viiniä, nauramista, ystävällistä v*******a, toinen lasi viiniä, vinyylilevyn kääntämistä, maustamista, tuoksuja ja pöytään ja huokaus. ”Täydellistä!”, toteaa ystäväni N.
Onnellisuus on kinkkinen asia. Moni itse itsensä jonkinlaiseksi elämänguruksi nimennyt neuvoo kuinka asiat ovat sellaisia kuin ne näkee. Jos näkee virheitä, elämä on epätäydellistä. Jos taas päättää asioiden olevan hyvin, ne ovat hyvin. Pidän tätä ajattelua etuoikeutettujen ihmisten kuplana. Elämässä myös on ihan oikeita ongelmia, joita ei voi välttää vain olemalla ajattelematta niitä. Martela kirjoittaa tästäkin viisaasti. Universumi ei työstä asioita puolestamme, sillä on muutakin tekemistä. Affirmointi voi luoda myönteistä ajattelumallia itselle, mutta ei se ratko kaikkia arjen ongelmia. Samalla on niin, että oma todellisuus vahvasti muodostuu omasta tavasta ajatella.
Olen naimisissa miehen kanssa, joka joskus tutustumisemme alkuaikoina sanoi lauseen: ”en ole ollenkaan varma, että onnellisuus on hyvä tavoite elämässä”. Pidin ajatusta hölmönä. Buddhalaisuudesta asti eri filosofioissa toitotetaan sitä, kuinka kaikki ihmiset haluavat vain olla onnellisia. Onnellisuus voi olla vaikeasti tavoitettavissa, mutta tietysti se on se korkein päämäärä?
Onnellisuus on myös hankala aihe, sillä kaikilla on vähän oma tapansa määritellä sitä. Onko se pysyvää euforiaa, tilapäisiä onnen tunteita vai hedonistisia nautintoja?
Voidaan ajatella, että onnellisuudella tarkoitetaan myönteistä henkistä ja emotionaalista tilaa.
Tätä voi hahmottaa esim. kysymällä ihmiseltä kuinka usein tämä kokee ylpeyttä, innostusta ja tarkkaavaisuutta (tai vaikkapa flowta) verrattuna siihen, kuinka usein tämä kokee kielteisiä tunteita kuten pelkoa, hermostuneisuutta tai häpeää. Mitä korkeampi positiivisen suhde negatiiviseen, sitä onnellisempi on. Tämäkin jonkinlainen ”lämpömittari”.
Korkean suhteen saavuttamiseen vaikuttaa moni asia. Sonja Lyubomirskyn legendaarinen The How of Happiness -kirja leipoo onnellisuuspiirakan seuraavista aineksista: 10% olosuhteet, 50% geenit ja 40% oma asenne. Teorian on tarkoitus olla huojentava; riippumatta olosuhteista tai geenilotosta, voin vaikuttaa omaan onnellisuuteeni. Sittemmin Sheldon ja Lyubomirsky ovat palanneet piirakkaansa ja todenneet sen olleen yksinkertaistus. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, se kuinka ihminen voi kokea jonkun asian ei liity vain tahtoon, eikä asenne korjaannu vain tahdonvoimalla.
Toisin sanoen, meidät on lähtökohtaisesti viritetty eri taajuuksille mitä tulee oman mielen luomaan todellisuuteen.
Kreikkalainen filosofi Aristoteles taas puhuu eudaimoniasta, kukoistamisesta. Se ei ole hetkellinen tunne eikä se merkitse onnellisuutta pelkän nautinnon näkökulmasta. Eudaimonia on jotain, jota tehdään, oman potentiaalin täydeksi elämistä. Se on aktiivista elämää, jossa teet työtä, jota kautta osallistut yhteisöön.
Hyvään elämään, onnellisuuteen, tarvitaan siis molemmat: kykyä ja halua ratkoa asioita (kilvoittelua) ja toisaalta nähdä asiat ja elämä ”täydellisenä”.
Kun istumme pöytään, ystäväni ei harmittele sitä, että ”hitto, levy loppui, se pitää kääntää” tai että ”olisiko sittenkin pitänyt tehdä parsaa, kun se on nyt tuoretta” tai, että kaikki olisi vielä täydellisempää, jos sitä tai tätä. Täydellisen eteen pitää ja kannattaa tehdä töitä, nähdä vaivaa.
Sen jälkeen on kuitenkin ehkä hyvä päättää pitävänsä hetkeä täydellisenä sellaisena kuin se on.
Elämä on.
