”En muista mitä sillä hetkellä mietin. En tietenkään muista, ja sitä paitsi mitä merkitystä sillä on? Liian suuri osa ajatuksistani suuntautuu ajatuksiin. Muistelen omia ajatuksiani ja kuvittelen mitä toiset ihmiset ovat ajatelleet. Niin oli silloin ja niin on yhä. Aloin ajatella, ja sen jälkeen en osannut lopettaa. Siinä on jotain perustavalla tavalla väärin, sillä elämä ei ole ajatuksissa. Se on kosketuksessa.”
Antikvariaatinpitäjä Lassen tapahtuma- ja kosketusköyhä elämä suistuu raiteiltaan nuoruudenrakastetun Marjan astuessa kirjakaupan ovesta sisään 90-luvun lopulla. Kirjan kertojana ei kuitenkaan ole Lasse tuolloin, vaan seitsemänkymppinen Lasse, joka nykypäivässä muistelee rakkauttaan, elämäänsä ja valintojaan. Kertoja ei itsensäkään mukaan ole luotettava, muistot vääristyvät, kaunistuvat, niihin lisää kerroksia, joihin saattaa vaikuttaa vaikkapa kirjat, joita taoahtumahetkellä lukee.
”Kun sukeltaa menneisyyteensä, kun todella heittäytyy tai sitten vain ajautuu ei ainoastaan muistamaan vaan muistelemaan, ei välttämättä päädy lähemmäs totuutta vaan päinvastoin kauemmas siitä. On mahdotonta tavoittaa elettyä elämää sellaisenaan, mieli jäsentää sen kohtauksiksi, ja jos kohtauksia laittaa peräkkäin, syntyy väistämättä tarina.
Tarinat taas eivät ole totta. Eivät ikinä. Ja silti samaan aikaan ne ovat, ne ovat elämää tislattuna sellaiseen muotoon, jossa ihmismieli pystyy sen käsittämään. Huumetta, jota se janoaa.”
Elämä on siis tarina, jonka me itsellemme kerromme pysyäksemme järjissämme. Saadaksemme jonkun punaisen langan, merkityksen elämään.
”Olinko itse siellä, minne olin halunnut päätyä? Olinko täyttänyt itseeni kohdistuneet odotukset, omieni ja muitten?”
Viisissäkymmenissä viimeistään tulee pohtineeksi näitä(kin) asioita. Mitä tämä elämä lopulta oikein on? Mitä tästä olisi tarkoitus rakentaa? Miksi tämä meni niin kuin meni? Tässäkö tämä nyt sitten on?
Itkosen romaanin suuri teema on ihmisten välinen yhteys: rakkaus, ystävyys, yksinäisyys. Lasse on tietoisesti ottanut etäisyyttä muihin ihmisiin (tai niin ainakin itselleen nyt vanhempana väittää):
”Ihmiset ovat raskaita olentoja. Jos haluaa säilyttää mielenrauhansa, heihin on säilytettävä pieni etäisyys – palomuuri, joka estää toisen ihmisen tunteita ja historiaa ja elämää vuotamasta yli ja sekoittumasta omaan.”
”Ihmisten välillä on erilaisia yhteyksiä, monenlaisia siteitä, eikä niille kaikille tarvitse antaa nimeä. Parisuhde. Avioliitto. Perhe. Mitä ne edes ovat? Mihin niitä tarvitaan ja miten ne ikinä voisivat toimia, kun olemme kaikki täällä yksin ajatustemme vankilassa ja minä hetkenä tahansa ajatustemme johdattamina valmiit rikkomaan kaiken mitä olemme vaivalla rakentaneet?”
Marja kuitenkin tulee ja sekoittaa miehen elämän uudelleen. Samaan sekoitukseen tulivat Marjan avioero, pojat, ex-mies ja tämän sairaus – sotkua siis, johon ei voinut olla ottamatta osaa.
”En tiennyt perheistä mitään, mutta ymmärsin silti. En minä mikään ulkopuolinen tarkkailija ole, olen muurahainen itse, ja yhtenä lukemattomista samanlaisista muurahaisista tässä aluttomassa ja loputtomassa ajassa jaan kaikkien muurahaisten tuskan, hellittämättömän epätietoisuuden siitä, miksi helvetissä olen olemassa.”
Marjan ja Lassen suhde on kiihkeä, intohimoinen ja syvenevä. He jakavat niin sängyn kuin ajatuksiakin. Marja haluaa pysyvyyttä, suhteen määrittelyä. Lasse taas ihmettelee mistä suoraan ja mutkattomaan tiehen tuli risteys, jossa pitäisi valita, eikö voi vain nauttia siitä mitä on? Jotain on aina piilossa. Jotain, jota ei toisesta tiedä. Jotain, jota toinen ei syystä tai toisesta (häpeä, syyllisyys, pelko) kerro. Mutta välissä on lupaus: tässä halutaan olla, sitoudutaan, rakastetaan ja ”huomenna kerron kaiken”. On tulevaisuus, huominen.
”Sanoja voi käyttää myös väärin.
Millä lailla väärin?
Niin että kertoo yhtä ja peittää toista. Pitää osan itsestään piilossa. Niin kai minäkin teen. Mutta milloin sinä aiot paljastaa itsesi minulle? Milloin sinä aiot kertoa minulle kaiken?
Ehkä huomenna minä vastasin. Huomenna kerron kaiken.”
Olen aina pitänyt Itkosesta. Hänen romaaninsa ovat viisaita, niiden lauseissa ja lauseiden takana on jotain syvällistä tarvetta ymmärtää ihmistä ja tätä elämää. Ne eivät sorru hurskasteluun ja kuluneisiin sloganeihin vaan tarkastelevat ihmistä lempeästi mutta myös terävästi. Hesarin arviossa todettiin päähenkilön ”ruoskivan itseään”. Päässäni on ehkä joku valuvika, sillä en koe Lassen ruoskivan itseään vaan olevan rehellinen. Hän pyrkii olemaan kaunistelematta omaa käytöstään ja rooliaan, eihän siinä olisi mitään järkeä. Parempi olla rehellinen itselleen, siitä syntyvästä reflektiosta voi jopa tapahtua jotain muuttumistakin. Oma tarina ei koskaan ole vain kaunis.
”Elämässä kaikki kummallisesti toistui ja kiersi kehää, samantapaiset tilanteet tulivat vastaan vähän erilaisina versioina.”
”Ymmärrys omista teoistaan ja toimintansa motiiveista, siinä määrin kuin sitä ylipäätään on, tulee elämässä aina liian myöhään, vasta kun teot on jo tehty.”
Miten Lassen ja Marjan sitten käy? Se pitää lukea kirjasta. Mutta sen he huomaavat, että:
”Mikään ei koskaan ole samanlaista, ei samalla tavalla täydellistä kuin jokin täydellinen aikanaan oli, ja jos jää kiinni täydellisyyden muistoon, uudet onnellisetkin kokemukset värjäytyvät sen sameilla sävyillä niin kuin valkopyykin sekaan unohtunut punainen sukka värjää koko koneellisen.”
Itkonen kirjoittaa myös sellaisesta inhimillisestä näkökulmasta, että en kutsuisi tätä romaaniksi siitä ”mitä liikkuu vanhenevan heteromiehen mielessä”, kuten HS totesi. Vaikka se sitä tietysti on, Itkonen oikeastaan kirjoittaa inhimillisen kertomuksen ihmisten välisestä yhteyden tarpeesta ja tähän tarinaan voi samaistua oli sitten mitä sukupuolta tahansa – ja luulisin, että myös ikäpolvesta riippumatta.
”Mitä vanhemmaksi olen tullut, ja nythän kiistatta olen jo vanha, sitä enemmän olen alkanut ajatella riippuvuutta yhdenlaisena onnena. Rakastava ihminen on suojaton, mutta hän kuitenkin rakastaa. Häntä rakastetaan. Ehkä riippuvuus on rakkautta, mitä muuta se edes voisi olla, ihminen tulee riippuvaiseksi asioista, joita rakasta. Kaikesta sellaisesta, mikä tuottaa iloa ja onnea ja lohtua tällä tarkoituksettomalla vaelluksella kahden hiljaisuuden välissä.”
”Ilman kosketusta ihmiset lakastuvat kuin kukat ilman vettä. Kuihtuvat ja kuolevat sisäisesti, muuttuvat kärttyisiksi ja vihaisiksi ja käyvät kiinni toistensa kurkkuihin. Vihaksi kuviteltu tunne on oikeasti vain yksinäisyyttä ja ahdistusta. Se syntyy kosketuksen puutteesta, etäisyydestä jota mitkään virtuaaliset yhteydet eivät milloinkaan voi ylittää.”
Ihminen elää aina jonkinlaisena ”kotelona”, kuten Lasse itseään kuvailee: ”Olin täynnä hellyyttä mutta tottunut sulkeutumaan kuoreeni.” Sisällä on paljon enemmän hellyyttä, rakkautta tarvetta yhteyteen toisen kanssa. Jotenkin sitä vain helposti hätääntyy ja sulkeutuu, pelastaa itsensä.
”Hän ojensi minulle kätensä, kurotti minua kohti, enkä nähnyt hänen hätäänsä, ainoastaan omani.”
Ja loppu on, kuten sanotaan, historiaa.
Jään vielä kirjan jälkeen miettimään sitä, että tunteeko sitä lopulta ketään toista kunnolla? Silloinkin kuin luulee, että tuntee? Tunteeko oman lapsensa, äitinsä, puolisonsa? Oikeastaan ehkä ei. Kuvittelenko, että joku toinen ihminen voisi tuntea minut kokonaan. Missään tapauksessa ei.
Toinen tuntee toisesta sen version, jonka toinen on valmis paljastamaan.
Mitä kirjassa symboloi Beethovenin jousikvartetto numero 13 tai Aila Meriluodon romaani Peter-Peter? Lukija voi itse päätellä ja pohtia. Sekin mahdollisuus on, että tulet keskiviikkona 11.6. klo 18 Musiikkitaloon Musiikilliseen kirjailtaan. Näistäkin varmasti Juha Itkosen kanssa puhumme.
”Entä jos kaikki vain keksivät rakastettunsa? Keksivät rakkauden? Mitään rakkautta ei oikeasti ole, ainoastaan jano rakkauteen. Lakkaamaton, ikuinen kaipuu, josta rakkaudeksi kutsuttu syntyy.”
