”Our favoured objects can be vessels for preserving memories. The things we surround ourselves with at home are a way to curate the past into a version of it that we can bear. When our memory fades, we may find ourselves clinging more tightly to our posessions, just so that we can keep hold of something.” (Bee Wilson: The Heart-Shaped Tin)
Keittiöni yläkaapissa on ruma, vaaleansinisen harmaa muovinen leivontakulho, jota en käytä juuri koskaan. Se on kummallisen muotoinen ja sitä on vaikea saada mahtumaan kaappiin. Se on syvä ja naarmuinen. Se on mummin vanha leivontakulho. Siivoan kaappeja pari kertaa vuodessa, mutta viimeiset 15 vuotta mummin kuoleman jälkeen tämä ruma, epäkäytännöllinen leivontakulho kuitenkin pitää paikkansa komerossa.
Tavaroihin liittyy tarinoita ja tarinat pitävät mennyttä edelleen tavallaan täällä. Keittiötouhuja mummin kanssa, lapsuutta, turvallisuutta. Tavara mahdollistaa myös muistamisen ja muistojen jakamisen vaikkapa tyttärelle. Tämä on kuullut moneen kertaan, kuinka tällä kulholla mummi aina leipoi. Kyse ei silloin ole vain informaatiosta liittyen leivontaan vaan perheen kulttuuriperimästä: meillä leivotaan. Ehkä jatkossakin?
Kun illalla istahdan illallispöytään syön mummin keltaisista Arabian teemalautasista ja jos oikein fiini ilta on, saatanpa siemaista kulauksen shampanjaa mummin Tapio Wirkkalan Briljant-kuohuviinilasista. Kun menen toimistolle, istahdan mummin vanhalle nojatuolille (joka on kyllä verhoiltu jo pari kertaa) ja mökillä leivon kakun mummin sokerikakkuvuokaan. Mökin keittiön avohyllyssä ovat mummin vanhat keltaiset jo vähän kolhiintuneet pop kahvikupit ja -tassit.
Käy ehkä selväksi, että olen jonkinasteinen tavarafriikki. Pidän poismenneitä rakkaita lähelläni osin jakamalla tavaratodellisuuden kautta heidän kanssaan edelleen tilaa. Vintillä on isän vanha kitara – rikki, mutta silti. Tyttäreni taas omassa kodissaan istuu aamiaiselle poikaystävänsä kanssa mustan ruokapöydän ääreen 60-luvulta. Saman pöydän ääressä on myös isäni istunut eläessään.
Turha väittää, ettei tavaroilla ole jotain muutakin arvoa kuin niiden käyttöarvo. Parasta on kuitenkin käyttöesine, joka jatkaa elämää sukupolvelta toiselle.
”We only get one life and it is often cruelly short. … But the magic of things is that they can live more than once, passing faithfully through many pairs of hands, gaining different meanings each time. Out most significant kitchen objects can keep us connected with the dead and the absent, so no wonder we sometimes act as if they were charmed.”
Törmäsin Bee Wilsonin kirjaan The Heart-Shaped Tin sattumalta. En ollut ihan varma mitä yhteistä minulla voisi olla ruokatoimittajan kanssa, mutta näkökulma keittiöön tuntui kiinnostavalta. Tavaroiden voima, niiden muuttuva merkitys ja ihmisen monitasoinen elämä: toisaalta oma todellisuus ja toisaalta muistojen luoma rinnakkaistodellisuus, jossa voi edelleen leipoa vaikkapa oman mummin kanssa vaikka mummi olisikin ollut kuolleena jo 15 vuotta. Wilson siteeraa Russell Belkiä todeten:
”Posessions are a convenient means of storing … memories and feelings.”
Kirja koostuu esseistä, joissa Wilson yhdistää muistelman ja kulttuuriantropologian, keskittyen keittiötavaroiden tunnearvoon – romanttisesta sydänmuotoisesta kakkuvuoasta raskaimpiin ruoanlaittovälineisiin. Esseissä käydään keittiövälineiden kautta läpi avioeroa, äidin dementiaa ja myöhemmin kuolemaa. Muiden ihmisten haastattelujen ja elämän kautta pohditaan vaikkapa perinnereseptejä ja keittiövälineiden tunnearvoa muuttaessa pakolaisena maasta toiseen. Kirja on osittain muistelmateos, jonka punaisena lankana sydämenmuotoinen kakkuvuoka toimii ja osittain antropologinen tutkimusmatka keittiövälineiden merkitykseen. Ne voivat olla amuletteja, muistoesineitä, romua, työkaluja, symboleja, lahjoja tai aarteita. Usein niillä ei ole vain yhtä merkitystä. Vaaleansiniharmaa leivontakulho on ilman muuta rojua. Samalla se on aarre.
Wilson kirjoittaa myös muistoista, jotka liittyvät elämän eri mutkiin. Keittiöväline saattaa heijastaa myös elämän synkempää puolta. Kuten kaikki muistoesineet… se on eräänlainen valikoiva muisti: tapa säilyttää ja juhlistaa tiettyä versiota menneisyydestä ja sivuuttaa ne jännitteet ja murheet, jotka kietoutuvat jokaisen ihmisen elämään. ”Muistoesineet ovat rekvisiittaa, jonka avulla muokkaamme elämäämme ja kerromme tietynlaista tarinaa omasta menneisyydestämme.”
Palaan isään ja kitaraan. Tai kirjaan Hevonen joka hukkasi silmälasinsa, jonka sain isältä viimeiseksi syntymäpäivälahjaksi ennen tämän kuolemaa. Isän kanssa elämä ei ollut auvoista ja onnea vaan enimmäkseen turvatonta ja pelottavaa. Silti siinäkin oli onnellisia hetkiä, joista Hannu Mäkelän kirjoittama kirja saa minua muistuttaa. Osin valheellisestikin, mutta mitä siitä?
Wilson käsittelee tavaraan liittyviä teemoja syvällisesti mikä tekee tästä kirjasta kiinnostavan. Japanilaista kintsugia ei kuvata vain latteasti kuinka rikki meneminen tekee jostain arvokkaampaa ja siksi haava kullataan (hitto tämä on alkanut ärsyttää minua!) vaan menee syvemmälle kintsugin merkitykseen.
Hän toteaa, että Japanissa kintsugi liittyy kunnioitukseen esineitä kohtaan – esineitä pidetään siellä yksilöä suurempina. Sana tsugi kantaa sosiaalisia merkityksiä. Se ei tarkoita ainoastaan yhdistämistä tai paikkaamista, vaan liittyy myös perheeseen, perinnön jatkamiseen ja toisen jalanjäljissä kulkemiseen. Astian rikkomiseen ei suhtauduta kevyesti kiiruhtaen liimapullolle tai heittäen astia pois. Huolimaton kohtelu on häpeä ja sitä pitää sovittaa. Tee-se-itse-kintsugi -setit, joissa mukana tulee valmiiksi rikottua posliinia ovat tästä(kin) näkökulmasta lähinnä irvokasta kertakäyttökulttuuria.
Lopuksi palataan siihen mistä kirja alkaa: sydämenmuotoiseen vuokaan, jossa oli leivottu hääkakku. Avioeron jälkeen vuokaan liittyi menetyksen merkityksiä. Sille piti saada uusi elämä. Wilson päättää leipoa lapsilleen kakun, joka on ollut syntymäpäiväbravuuri lapsille näiden ollessa pieniä. Hän ajattelee jo leipoessaan, kuinka nämä kokisivat kauniin hetken. Pöydässä hän tajuaa, että on ainoa, jolle perinnekakku merkitsee mitään:
”I was the only one at the table who consciously remembered the buttermilk cake.”
Joka tapauksessa kakkuvuoan kirous on taitettu.
Lukiessani tätä ajattelen mummin hautajaisia.
Kirkon jälkeen vastaanotto pidettiin kotonani ja päätin leipoa sinne leipomuksia, joita mummi itse aina leipoi. Sokerikakun, jossa täytteenä on purkkiananasta ja banaania. Päällä kermavaahtoa ja Fazerin sinisestä raastettuja suklaalastuja. Tuulihattuja, joiden sisällä on kreemiä ja katkarapuja. Toisia, joissa sisällä marjoja ja kermavaahtoa. Sämpylöitä. Pöydän äärellä enoni seisoi kakkulautanen kädessä ja totesi: ”joo, tältä se mummin kakku aina maistui”.
Mummi ei ollut maailman paras leipuri, mutta makumuisto on kaunis ja vahva. Se ehkä selittää miksi juuri keittiövälineistä on kannattanut kirjoittaa kirja. Niihin liittyy aina moniaistillinen merkitys. Makumuisti on pitkä ja erehtymätön. Kuten vaikkapa niiden mummin sämpylöiden osalta. Salaisella reseptillä leivotut sämpylät – sain tietysti reseptin mummilta tietysti – joita vain mummi, äiti ja minä leivoimme.
Monta vuotta mummin kuoleman jälkeen huomasin, että tällä samalla salaisella reseptillä on ehkä muutama muukin leiponut, sillä se löytyy Myllärin sämpyläjauhopussin kyljestä.
The world is not made just of fuel, it contains things that can make us grow and change our natures – change our needs. Things can have meanings that may transform the very world in which we live. But things by themselves cannot help us; only in the way we relate to them is their symbolic energy released. (Mihaly Csikszenmihalyi & Eugene Rochberg-Halton: The Meaning of Things)
