- Bruce Springsteen: Born to run (suom. Ilkka Rekiaro) Otava, 2016
Tämä on omaelämäkerta, jota Springsteen kirjoitti seitsemän vuotta. Kirja on jaettu kolmeen osaan: 1. Varttuminen, 2. Born to run ja 3. Elävä todiste. En ole varsinaisesti mikään Springsteen-fani, mutta kirjaa kehuttiin erityisen rehelliseksi ja sellaiset elämäkerrat ovat aina kiinnostavia. Ja onhan Springsteen toki tarinankertoja, joten voisi kuvitella kirjan olevan ainakin kiehtova tarina kulissien takaa.
Ensimmäinen huomioni on se, että olisi pitänyt hankkia kirja alkuperäiskielellä. Suomennos tuntuu kömpelöltä, käännös muuttaa tarinan sävyä, se ei kuulosta Springsteeniltä. Suomentaja ei myöskään ehkä ole ihan tuttu Springsteenin musiikin kanssa sillä kolme osaa ovat kaikki alkuperäisessä versiossa kappaleiden nimiä ja jaksottavat siis paitsi ajallisesti myös temaattisesti kirjaa musiikin kautta. Suomentaja on kuitenkin suomentanut näistä ensimmäisen ja kolmannen, mutta jättänyt toisen jakson nimen englanninkielelle. Ilmeisesti koska ei ole tajunnut näiden olevan kappaleita… Eli 1. jakso Growin up, 2. Born to run ja 3. High hopes. Kun vertaan lukemaani miehen vieressä lukemaan alkuperäiskieleen, on vahva suositukseni, että jos luet tämän, ota englanninkielinen versio.
Suomennoksen vaivaannuttavuudesta huolimatta tarina on hieno ja mies tuntuu matkallaan oppineen paljon. Springsteen puhuu musiikin lisäksi avoimesti ihmissuhteistaan, masennuksestaan, hankalasta suhteestaan isäänsä. Ehkä isoimman vaikutuksen kuitenkin teki komittoituminen ja sisu. Kun kerran päätti ryhtyä muusikoksi, sitten ryhtyi muusikoksi, opetteli, kiersi, soitti, perusti bändejä, lauloi vaikka ei osannut, rupesi showmieheksi. Lahjoihinsa hän tuntui uskovan koko ajan:
”Jos ihmisellä ei ole lahjoja, hän ei pääse tahdonvoimalla tavoitteeseen. Mutta jos hänellä on lahjoja, silloin tahto, kunnianhimo ja määrätietoinen pyrkimys altistaa itsensä uusille ajatuksille, vasta-argumenteille ja tuoreille vaikutteille vahvistavat ja tukevat hänen työtään ja auttavat häntä pääsemään lähemmäksi päämäärää.”
Kirja ei ole siloteltu ja editointi olisi voinut tehdä sille hyvää. Joskin se olisi muuttanut sen vähemmän rosoiseksi eli vähemmän Springsteeniksi. Täyteläinen kokonaisuus – show – oli se mitä tässä ehkä tilattiinkin.
Springsteen sanoittaa myös hienosti, vaatimattomastikin yksilön vastuuta:
”Miten toimia tällä nimenomaisella historian hetkellä. Olin äärettömän pienellä tavalla vastuussa siitä, mitä täällä tapahtui. Tässä oli minun paikkani, minun hetkeni, minun tilaisuuteni saada ääneni kuuluviin vaikka kuinka heikosti. Jos päästäisin tilaisuuden sivu suun, joutuisin vastaamaan siitä niille lapsille, joita olin alkanut maalailla mielessäni.”
Huumoria ja sarkasmiakin löytyy kun hän puhuu tähteydestä ja lapsistaan:
”… kuka lapsi välittäisi nähdä 50 000 fanin hurraavan vanhemmilleen? Ei kukaan.”
Hienoin kaari ehkä tulee vaikeasta isäsuhteesta:
”Me kunnioitamme vanhempiemme muistoa kantamalla heidän parhaita puoliaan ja laskemalla kaiken muun maahan.”
Guardianin artikkeli, 5 asiaa, jotka elämäkerrasta oppi on täällä.
Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia (suom. Kristiina Drews) Gummerus, 2016
Michael Cunningham on ehkä kuuluisin kirjastaan Tunnit, josta tehtiin myös elokuva, josta Nicole Kidman voitti oscarin roolistaan Virginia Woolfina. Villijoutsenet ja muita kertomuksia kertoo vanhat sadut nykyhetkeen tai toisesta näkökulmasta. Esimerkiksi Villijoutsenet kertoo ajasta sen jälkeen kun 11 veljeä saivat ihmisen ruumiinsa takaisin, mutta yhdelle jäi villijoutsenen siipi. Perinteinen satuhan päättyi tähän. Kaikki elivät onnellisena elämänsä loppuun asti. Mutta kuinka elää jos toisen käsivarren tilalla on siipi? Kaikissa näissä saduissa on siis näkökulma, joka avaa sadun toisella tavalla ja tuotuna nykyaikaan kertomus onkin karskimpi, rumempikin kuin satu. Niin julma kuin satu olikin.
Kristiina Drewsin suomennos on erinomainen.
Anja Snellman: Lähestyminen, Wsoy, 2016
”Voi miten ihmisen identiteetti on hauras ja tilapäinen, hapuileva ja sattumanvarainen.”
Kirjassa terapeutti yrittää auttaa addiktia ja tämän kautta avaa vanhoja haavojaan niin syntymättömästä lapsestaan kuin menneisyydestään perheen äitinä. Kirja seilaa Helsingin ja Kreetan väliä ja jos tästä kirjasta jotain voi sanoa niin sen, että tämä on aistikas. Kreeta, sen tuoksut, maut aina merestä ruokiin, on vahvasti läsnä. Lähestymisen teema on kiehtova, kuinka me lähestymme, mutta emme aina pääse rantautumaan sinne minne kuvittelemme. En ole koskaan ollut mikään ”irtipäästäjä”, mutta tämän kirjan jälkeen jopa sana ”tuuliajoilla” alkoi tuntua pikemminkin kiinnostavalta ja merkityksiä täynnä olevalta seikkailulta kuin vaaralliselta irrallisuudelta.
Emma Seppälä: Elä onnellisemmin (suom. Sanna Lönnfors), Harper Collins Nordic, 2016
Kerrottuani, että olen lukenut tämän kirjan kollega kysyi minulta, että millainen kirja oli? Kannattaako lukea? Hämmennyin. Olen tosiaan lukenut tämän viime kesänä englanniksi ja muistin ainoastaan, että jollain tavalla petyin. Ei mitään mielikuvaa kirjasta. Hankin siis suomennoksen ja luin uudelleen. Ja muistin heti miksi petyin.
Kirja on sinänsä ihan ok kirja onnellisuudesta perustuen tutkimuksiin. Nämä siteeratut tutkimukset vain ovat aika monessa kirjassa, joten varsinaisesti mitään erityisen uutta kirjassa ei ollut. Seppälällä ei ole oikein ole näkemystä vaan kirja on ennemmin tutkimusten kooste ja vielä kiusallisesti yhdessä luvussa siteerataan oikeastaan vain yhtä tutkimusta, ei siis vaikkapa verrata näitä. Kirjassa on myös vähän ärsyttävä ”onnellisuuskirjasävy”, jota voisi kuvailla siten, että ”kun olet onnellinen, olet onnellinen, miksi siis et vain olisi onnellinen?” Suhtaudun varsin nihkeästi näihin onnellisuuden lähettiläisiin, joilla ei tunnu olevan elämän varjoisammasta puolesta mitään kokemusta ja jotka kuvittelevat sen olevan vain ”päättämistä vaille onnellista”. Mutta jos haluat pikakurssin onnellisuus siis tulee siitä, että 1. lakkaat jahtaamasta tulevaisuutta ja elät nykyhetkessä, 2. Vähennät kierroksia, 3. Säännöstelet energiaasi, 4. saat enemmän aikaan tekemättä mitään (aina yhtä uskottava lupaus…), 5. nautit onnellisesta parisuhteesta itsesi kanssa ja 6. olet ystävällinen.
Ja älkää ymmärtäkö väärin, kaikki näistä ovat paitsi tutkitusti totta ja tärkeitä myös varmasti toimivia. Kirjan sävy on vain ehkä omalle mielenlaadulleni liian ”pirtsakka”…. Paras lausekaan kirjasta ei ole Seppälän oma vaan Alibaban perustajan:
”Riippumatta siitä, mitä ihminen tekee, riippumatta epäonnistumisesta tai menestyksestä, kokemus itsessään on tietynlaista menestystä.” Jack Ma, Alibaban perustaja, Kiinan rikkain mies.
Pirtsakasta toisenlaiseen onnellisuuden eepokseen eli:
Tommi Melender: Onnellisuudesta, WSOY 2016
Melender ei anna oppeja. Melenderillä ei ole kuuden kohdan reseptiä onnellisuuteen. Eikä Melender toista pinnallisia onnellisuuslauseita. Ja hyvä niin. Melender suhtautuu onnellisuuteen varauksellisesti, paikoin voisi sanoa jopa vihamielisesti. Pohtien mitä onnellisuus oikein on ja onko se edes hyvä asia. Välillä Melenderin vihamielisyys onnellisuutta kohtaan alkaa saada ideologian tunnuspiirteitä, jolloin huomaa itse siirtyvänsä nyökyttelystä epäilyyn. Onko se nyt NIIN paha, että me tavoittelemme onnea, että me joskus jopa teeskentelemme sitä? Miksi onnellisuus on meille niin iso uhka?
Toisaalta ymmärrän Melenderiä sillä onnellisuuden vaatimus esitetään usein tahoilta, jotka eivät tunne toisenlaisen ihmisen mieltä kuin omansa. Ja aina jos ihmistä ja ihmisyyttä tulkitsee vain oman mielensä kautta mennään pieleen.
Ja silti Melenderkin haluaa olla onnellinen – kuten me kaikki muutkin. Esseet pohtivat tätä monipuolisesti kirjallisuuden ja elämän kautta. Silti sanoisin, että kiinnostavimmat esseet tässä kirjassa koskevat kirjalijuutta, kirjailijan motiiveita, kunnianhimoa, kilpailua. Melenderissä parasta on joskus karkeakin rehellisyys. Se, että näyttää asiat sellaisina kuin ne näkee, ei siloteltuna pintana.
Hesarin artikkeli aiheesta täällä. Tommi Melenderin Image-blogi löytyy täältä.