Anja Snellman: Kaikki minun isäni
”Kaikki tapahtui siinä pienessä kodissa, olohuone, halli, eteinen, kylpyhuone, keittiö ja pikkuinen keittokomero, kaikki tapahtui siinä vakuutusyhtiön omistamassa 53-neliöisessä asunnossa. Kaikilla onnettomilla perheillä on keskenään ahdasta, oli neliöitä 50 tai 250.”
Kirjailija Anja Snellman täyttää tänään 70 vuotta. Onnea!
Turun Sanomien haastattelussa tämä kertoo kokevansa itsensä iättömäksi, samaa voisi sanoa tämän tuotannosta. Tämähän on tavallaan erikoista sillä Snellman on aina osannut tarttua myös ajankohtaisiin aiheisiin, kipeisiinkin. Tämän kirjoissa on yhtä aikaa jotain mikä on ikuista ihmisessä, vuorovaikutuksessa, ihmisen kaipuussa ja toisaalta jotain mikä on hyvinkin tähän päivään liittyvää tematiikkaa. Kuten vaikkapa hänen omaelämäkerrallisessa romaanissaan Kaikki minun isäni.
”Olisit kenties joutunut ratkiriemukkaan mutkallisiin intersektionaalisiin tai ainakin intressantteihin pohdintoihin, olisit yrittänyt puolustella itseäsi ja kukonhelttoja, eettistä tutkimusta, ortopedejä, olisit ahdistunut ja vittuuntunut, olisit jumittanut, menettänyt yöunesi viikoiksi kun olisit pelännyt somen syytösvyöryjä milloin eläinten hyväksikäytöstä, milloin kalliisiin yksityislääkäreihin turvautumisesta tai etuoikeudesta valita taivaansiniset kyynärsauvat eikä tavalliset terveyskeskuksen depressionharmaat.”
Snellmanissa on rohkeutta häiritä ajatuksillaan, kosketella kipeitä asioita tavalla, joka voi ärsyttää. Huomenta Suomen haastattelussa tänään hän totesikin: ”En halua miellyttää, olen ennemmin haastaja, kyseenalaistaja.”
”Kysyit, mitä he tarkoittivat kun puhuivat kauneuskirurgian yhteydessä feminismistä. Seuraus. raivoryöppy erilaisia ajanmukaisia syytöksiä. Sait kuulla nonsaleeravasi muun muassa kehopositiivisuutta, omaehtoista vartalonmuokkausta, seksityöläisiä, aikuisviihdettä ja kirurgiavusteista inklusiivisuutta.
Postilaatikkosi täyttyivät. Opit tietämään, mitä maalittaminen tarkoittaa. Omia kokovartalonaku-selfieitä someen tuuttaava vaikuttaja muistutti sinulle olevansa asennemuija, bosslady ja seksipositiivisen neljännen aallon feministi jolla on kymmeniätuhansia seuraajia Instagramissa ja oma podcast. Ketä kaikkia sua seuraa? se kyseli sinulta ja usutti opetuslapsensa sinkoamaan sinulle haukkumaviestejä.”
Tai millaista on olla kirjailija juuri nyt, hiiltyvien keskustelujen, tahallisen väärinymmärtämisen ja ymmärtämishaluttomuuden aikana?
”Ja taas olet luvannut mennä puhumaan. Vaikka olet vannomalla vannonut itsellesi, ettet ole enää ikinä suostuteltavissa, etkä ainakaan viimeisestä romaanistasi. Taiteella kun alkaa olla nykyään – jälleen kerran – oma Overtonin ikkuna, ajattelet kirpeästi: vain tietynlaiset teemat kelpaavat agendalle. Kielesi ja mielesi on ollut jo jonkin aikaa kuin puristuksissa, tunnet levottomuutta, epävarmuutta ja merkityksettömyyttä yhtä aikaa pidätellyn raivon kanssa. Merkityksettömyyden ja turvattomuuden tunnot ovat aina olleet sinulle tuttuja, kaljurotan itsetunto on monen taiteilijan vitsaus, mutta identiteetin korostamisen ja kulttuurisen omimisen tuomioiden ajassa tunnet olevasi outo lintu. Identiteetit ja persoonat kun sinun kaltaisellasi kirjailijalla vaihtuvat tiuhaan, ja kirjailijan missioosi kuuluu käyttää kaikkea materiaalina.”
Kaikki minun isäni kertoo alkoholistivanhemman lapsena olemisesta, sen jälkeisestä turvan etsimisestä, kapinasta, irtautumisesta ja omaksi itsekseen kasvamisesta. Ja paljosta muusta. Snellmanin on kirjoittajana ”aistillinen” tekstiä lukiessa asiat kokee, ei vain lue ja älyllisesti käsitä.
”Sinun isäsi ei koskaan silittänyt hiuksiasi. Et olisi halunnut että Ensio Kauranen silittää hiuksiasi. Et muista että olisitte koskettaneet toisianne pitkään, elävinä, kunnolla.”
Hassua muuten, juuri kirjoitin blogiin Edith Södergranista, joka putkahtaa myös täältä:
”Sinäkin nimittäin opit rakastamaan Raivolan lehtikuusimetsien sinihämäriä aamuja, joista isäsi näkin loppuelämänsä unia. Sellaista sinistä ei ollut missään muualla. Paitsi naapuritalon katolla istuneen Edith Södergranin runoissa. Hänen, jonka perässä jo lapsuudessaan erittäin korkeanpaikankammoinen Ensio kiipesi katolle katsomaan aaltoilevia viljapeltoja, kukkaniittyjä, pihapensaissa vaanivia kissoja, portteja, aurinkokelloa.”
Anja Snellmanin muotokuva on muuten yksi hienoimmista, ellei hienoin, muotokuva, jonka olen nähnyt.
Sivuhuomautus. Olen säilyttänyt tekstin pätkän, jonka Anja Snellman on kirjoittanut (ja esittänyt) vuonna 2009 järjestäessämme ex-mieheni kanssa seminaari 42 – Elämän tarkoitus. Täytimme 42-vuotta samana vuonna ja vuoden lopussa kutsuimme useita ihmisiä puhumaan ja kuulemaan elämän tarkoituksesta. Olen tallettanut tämän tekstinpätkän nimella Anja Snellman – 42, toivottavasti en siteeraa väärin tai väärää. Ajatukset tuntuvat edelleen hienoilta.
”Elämän tarkoitus – miltä se tuntuu tänään, lauantaina 12.12.2009…:
Kun minä kuolen, kuolen sisälläni kaikkien läheisteni kosketukset, tyttärien hiuksien hipaisut, kissan- ja koirananturoiden painallukset, maut jotka olen joskus nielaissut, tuoksut joita olen nuuhkinut, kehot joihin olen sukeltanut, ja joissa uinut kuin viisauden joissa, ihmisluonteet joihin olen kiivennyt kuin puuhun, ja pelot joihin olen piiloutunut kuin luolaan.
Tulemme yksin syntymättömien yhteisöstä ja lopulta liitymme yhtä yksin toiseen, kuolleiden yhteisyyteen. Näiden välisen lyhyen hetken olemme sattuman mahdollistamia toisillemme. Tämän sattuman kauneudessa piilee jotain, jota voisi kutsua tarkoitukseksikin.”
Anja Snellmanin uutta kirjaa, Kirjeitä sotapäällikölle, saa odottaa syksyyn. Ärsyttävää.
