Avainsana: Bret Easton Ellis

Lukemattomat klassikot hyllyissä

Kirsi6.10.2015Aiheet: Yleinen

Kuinka monta klassikkoa vain kuvittelee lukeneensa? Tai teeskentelee lukeneensa…

Lukiessani Harper Leen kirjaa Kaikki taivaan linnut tajusin, että en ole lukenut lainkaan alkuperäistä klassikkoa Kuin surmaisi satakielen. Havainto oli siltä osin kiehtova, että minulla oli selvä muistikuva kirjasta. Olin varma, että olen jo kauan aikaa sitten lukenut kirjan. Olisin voinut kertoa pääosin mikä sen pointtikin oli.

Miten voin muistaa ihan selvästi lukeneeni jonkun kirjan vaikka en ole lukenut? Ja pystyn siitä silti jopa jollain tasolla keskustelemaan? Toki kirja on nyt ollut isosti jälleen keskustelussa, mutta silti. Vasta kirjaa lukiessa tajuaa tunnelmasta ja yksityiskohdista, että kirja on sittenkin lukematta ja se on enemmän kuin pelkkä ”juoni” tai ”pointti”.

Kaveri luki (pitkään!) Moby Dickiä. Kysyi, että olenko lukenut. Totesin, että olen tietysti lukenut, mutta siitä on tosi paljon aikaa. Saatoin vielä vähän ihmetellä kuinka hän lukee sitä vasta nyt viisikymppisenä. Kun tämä sitten ryhtyi puhumaan kirjasta tajusin, että en todellakaan ole lukenut kirjaa. Enkä pysty siitä oikeasti keskustelemaan. Jouduin myöntämään, että tämäkin klassikko on jäänyt lukematta.

Kolmas kerta toden sanoo. Hyllyssäni on Bret Easton Ellisin klassikkokirja Amerikan Psyko. Olenko lukenut sen? Tottahan toki! Itse asiassa en. Olen katsonut sen elokuvan. Kaikki vakuuttavat, että kirja on aivan eri asia. Niinhän se usein on. Menee siis lukulistalle.

Sen voin sentään myöntää ääneen, että Täällä Pohjantähden alla on edelleen klassikko, jota en ole lukenut ja jota en edes kuvittele lukeneeni. Joskus mieluusti kyllä luen. Mutta en vielä(kään).

Klassikoiden ollessa kyseessä pitää ehkä katsoa peiliinkin. Eivätkö ne ole vähän niitä, jotka ”pitäisi olla lukenut”? Saattaako se vaikuttaa siihen mitä vastaan kun kaveri kysyy olenko lukenut Moby Dickin? Enkö saattanutkin vastata myönteisesti tietäen, että en ole lukenut sitä ja toivoen, ettei kaveri kyselisi enempää eikä kirjan tyylistä tai sisällöstä keskusteltaisi enempää?

Voi olla.

Hyvä puoli tässä on toki se, että hyllystä löytyy siis vielä paljon luettavaa.

 

 

 

Toukokuun 2015 kirja: John Williams: Stoner

Kirsi4.5.2015Aiheet: Kuukauden kirja, Yleinen

”Suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kuullut.” toteaa The New Yorker John Williamsin kirjan Stoner kannessa. Ehkä on siis syytä myös lukea ja tietää mistä oikein on kyse. Kirja on alunperin kirjoitettu jo vuonna 1965, jolloin se sai hyviä aikalaisarvioita, mutta ei juurikaan myyntiä. Nyt, 20 vuotta kirjailijan kuolemasta kirja on kansainvälinen myynti- ja arvostelumenestys.

Ohessa kiinnostava, kirjailija Bret Easton Ellisin, artikkeli Williamsin toisesta kirjasta Butcher’s Crossing.

Keskustelu (jos sellaista on syntyäkseen) kirjasta alkaa täällä 31.5. postauksesta.

Nolo kirja?

Kirsi12.4.2015Aiheet: Yleinen

New York Timesin James Parker ja Charles McGrath vastaavat kumpikin kirjoituksessaan kysymykseen: ”Is There Anything One Should Feel Ashamed of Reading?”. Ja löytyihän niitä.

Jos sivistynyt ystäväsi tulee kylään, piilotatko DaVinci koodit kaappiin? James Parker pohtii miksi ei silloin oikein tietoisesti nosta DaVinciä pöydälle ja puolusta lukemaansa? Entä brassailetko klassikkokokoelmallasi? Eikö sekin ole vähän noloa? Charles McGrath taas pohtii sitä kuinka pienenä poikana piilotti lukemaansa Pikkunaisia -kirjaa ja toisaalta nyt vanhempana halusi tietää mistä tässä 50 Shades of Grey -hypessä oikein on kysymys, ja tilasi kirjan Kindleensä, jotta muut eivät näkisi mitä hän lukee.

Siinä on jotain kiinnostavaa, että kuvittelemme sen mitä luemme kertovan niin paljon itsestämme, että ryhdymme muokkaamaan jotain kuvaa itsestämme lukijana.
Onko siis jotain kirjaa, jota et vaikkapa lukisi aamulla työmatkalla ratikassa? Jos kirjahyllystäsi otettaisiin valokuva, poistaisitko sieltä ensin jotain? Siirtelisitkö ainakin ja pyytäisit ottamaan kuvan tietystä kulmasta? Mitä Coelho kirjahyllyssä kertoo ihmisestä? Kiinnostuksen ylipäänsä monenlaisiin asioihin vai jotain ihan muuta? Luommeko oikeasti kuvaa ihmisistä perustuen näiden kirjavalintoihin? Ehkä.

Nuorena teininä muistan lukeneeni punastellen ja häpeillen mm. isoisäni Sidney Sheldon -romaaneja. Vanhempana muistan, että vaikkapa Jari Sarasvuon Sisäinen tuli kuului niihin, joita en halunnut lukea julkisella paikalla. Eräs varsin fiksu ja sivistynyt ihminen taas kertoi mielipiteenään minulle kerran mitä roskaa ovat kaikki John Grayn Mars&Venus -kirjat. Edelleen joka kerta silmäni osuessa niihin hyllyssäni, tuo lause käy mielessäni. Ehkä siinä on pientä noloutta mukana. Pitää ryhtyä perustelemaan: olen edelleen sitä mieltä, että niissä monessa on itse asiassa erinomaisia ajatuksia, joiden avulla voi koittaa ymmärtää toista sukupuolta paremmin vaikka jokainen onkin yksilö. Kenelle oikein perustelen? Yhteen aikaan Aku Ankan taskukirjat olivat minulla hyllyssä muiden kirjojen seassa, mutta tilan loppuessa kesken jouduin tuuppaamaan ne laatikkoon vintille. Myönnän, että se tuotti minulle mielihyvää nähdessäni Aku Ankan vaikkapa Täällä Pohjantähden alla -trilogian vieressä.

Joka kerta kirjahyllyä siivotessa joutuu käymään läpi itse asiassa koko henkilöhistoriansa. Siksi on vaikea luopua kirjoista, jotka nyt saattavat tuntua ihan typeriltä tai noloilta. Sehän olisi vähän kuin repisi valokuva-albumista pois 80-luvun kokonaan…

Guardianissa taas käsiteltiin kirjoja, jotka ovat olleet järkyttäviä, häiritseviä tai levottomuutta herättäviä. Syystäkin Bret Easton Ellisin Amerikan Psyko nousi pistesijoille. Itse voisin tuohon listaan lisätä ainakin Peter Süskindin kirjan Parfyymi. Siinä oli kirja, joka edelleen häiritsee minua. Ei nolota, mutta häiritsee. Puistattaakin. Yhä.