Jari Sarasvuo: Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä

No huh huh, voisi sanoa, kuten Jari Sarasvuo kirjansa alussa. Luettu. 472 sivua Jari Sarasvuota on paljon riippumatta siitä mitä miehestä ajattelee. 472 sivua ketä tahansa on paljon. On vähättelevä sanonta, että kun on ”lusikalla annettu ei voi kauhalla vaatia”. Jari Sarasvuo on kauhalla saanut ja kauhalla saamme mekin.

Iltalehti kertoo tänään kannessaan kirjasta, että ”Jari Sarasvuon ROHKEAT PALJASTUKSET NAISISTA”. Oikeasti kirjassa ei ole mitään kovin rohkeaa naisista. Pikemminkin rohkeaa on oman itsensä terävänä kirurgina toimiminen, ja kaiken avaaminen aina katkeruudesta, omasta ylimielisyydestä, pelosta ja addiktioista lähtien.

Sarasvuo on kirjoittanut eräänlaisen testamentin elämästään tähän asti. Kirja lähtee isästä, seuraa nousu ja uho, kova vauhti, joka hiipuu tunneliin päättyäkseen ei välähdykseen pimeässä vaan aamunkoittoon. Kirja kertaa tapahtumia eräänlaisina hulluuden välähdyksinä, joista syntyi niin voitot kuin häviötkin, niinhän usein käy, toisinaan ajatuksesta syntyy jotain hienoa, toisinaan ei. Useimmat eivät edes yritä. Sarasvuo yrittää. Ja paljon. Liikaa. Ja uupuu, joutuu, kuten itse sanoo kadotukseen, josta kirjan lopussa pääsee karkuun.

Kirja on kirja Sarasvuosta, mutta on se paljon muutakin.

Sarasvuo totesi kirjan julkistamistilaisuudessa Otavalla eilen, että hän halusi kirjoittaa pitkän rakkauskirjeen ihmisille, joiden kanssa on matkannut. Sitä kirja vahvasti on. Ihmisiä mainitaan nimeltä ja kiitetään, ei loppukiitoksissa vaan aktiivisesti siinä osassa tarinaa, jossa ovat olleet tärkeitä Sarasvuolle. Pääsääntöisesti kirja on todellakin osoitus Sarasvuon arvostuksesta muita ihmisiä kohtaan. Saa siellä muutama ihminen huutiakin…

Ja toki kirja on täynnä Sarasvuon suuruudenhulluutta. Tietysti se on täynnä suuria sanoja, joita pitää tavata sanakirjasta. Siitä joko virkistyy tai närkästyy. Sarasvuo ei pysy nahoissaan ja se on hänen paras ja huonoin puolensa yhtäaikaa. Riippuu varmasti aika paljon ennakkokäsityksestä. Kirja on todella hyvin kirjoitettu, se on värikästä kieltä ja kielenkäyttöä. Se on viihdyttävä ja viisas tarina elämästä ihan kaikissa väreissä. Se sisältää paljon ajateltuja (ja koettuja) ajatuksia, ei mitään hetken heittoja. Kuten:

”Niin kauan kuin ihmiselle uskotellaan, että hänen tulee olla yksin ja itse oman onnensa seppä, neuvo on mieletön ja moraalia murtava.” Ja silti, jokainen on oman onnensa seppä sillä:

”Jokainen tavoittelee omaa onneaan. Jokainen tekee valintoja. Valinnoilla on seuraamuksia. Valintoihin vaikuttaa sattuman, menneisyyden, perimän, olosuhteiden ja ympäristön paine paljon enemmän kuin mihin keskimääräinen ihminen omalla tahdonvoimallaan kykenee vastavaikuttamaan. Siksi tarvitsemme toisiamme ja yhteiskuntaa tueksi.

Jokainen on oman onnensa seppä -väite ei ole kattava kuvaus ihmis- elämästä. Väite ei myöskään ole moraalinen tai poliittinen perustelu päätöksille, jotka kärjistävät hyvinvointieroja. Ihminen ei ole yksin itse onnensa seppä. Eikä hän millään tuella tai tsempillä voi olla varma valitsemansa onnen saavuttamisesta.”

Sarasvuo kertoo alussa työmoraalistaan: ”Mitä tulee työntekoon, opin lapsena, että vain liikaa on tarpeeksi. Sen verran kuin keho särkyy, sen verran mieli karaistuu. Uskomus ei ole totta eikä muutenkaan mielekäs, mutta tämä ymmärrys hiipi päähäni vasta vuosikymmeniä myöhemmin.” Lopussa, uuden nousun kynnyksellä kuitenkin nousee pieni huoli Sarasvuosta. Hän kertoo pohtineensa alzheimerin tautia. Itselleen (ja muille) todistaakseen, ettei se ole itsellä ajankohtaista hän kertoo:

”Lunastin vuosien takaisen tyhjän lupauksen ja opettelin vihdoin ulkoa Eino Leinon koko suurenmoisen ja mittavan hymnin Hymyilevä Apollo. Kaikki 33 säkeistöä, 264 riviä, 1239 sanaa. Tutkin runon taustat. Sisäistin tarinan ja lausuin hymnin asian- tuntevan yleisön edessä ulkoa kesäparatiisissani Pikku Pukkisaaressa 50-vuotisjuhlissani juhannuksena 2015.”

Hyvä hyvä. Mutta olisiko niin, että mies pitää itseään edelleen aika tiukoilla?

”Ihmiskunta ei olisi selvinnyt ilman inspiraatiota, hengen kutsumista joukon keskuuteen sitä yhdistämään, sille suuntaa antamaan.”, toteaa Sarasvuo kirjassaan. Ja sanotaan mitä sanotaan Sarasvuosta, inspiraatiota tästä ihmisestä on ainakin riittänyt. Toiset päättävät inspiroitua kielteisesti mutta veikkaanpa, että paljon suurempi joukko myönteisesti.

Kirjan ensimmäinen lause summaa mitä on takana:

”No huh huh.”

Kirjan viimeinen lause etsii jo uutta:

”Se on tarina tekemättömän työn tekijöistä.”

Kirjan paras lause on, arvelen, opittu matkalla, ja sillä on ollut hinta:

”Toivo eli optimismi toimii. Toivo on elämisen rohkeutta. Piste.”

Jari Sarasvuo: Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä, Otava 2015, 472 s.
 

Nolo kirja?

New York Timesin James Parker ja Charles McGrath vastaavat kumpikin kirjoituksessaan kysymykseen: ”Is There Anything One Should Feel Ashamed of Reading?”. Ja löytyihän niitä.

Jos sivistynyt ystäväsi tulee kylään, piilotatko DaVinci koodit kaappiin? James Parker pohtii miksi ei silloin oikein tietoisesti nosta DaVinciä pöydälle ja puolusta lukemaansa? Entä brassailetko klassikkokokoelmallasi? Eikö sekin ole vähän noloa? Charles McGrath taas pohtii sitä kuinka pienenä poikana piilotti lukemaansa Pikkunaisia -kirjaa ja toisaalta nyt vanhempana halusi tietää mistä tässä 50 Shades of Grey -hypessä oikein on kysymys, ja tilasi kirjan Kindleensä, jotta muut eivät näkisi mitä hän lukee.

Siinä on jotain kiinnostavaa, että kuvittelemme sen mitä luemme kertovan niin paljon itsestämme, että ryhdymme muokkaamaan jotain kuvaa itsestämme lukijana.
Onko siis jotain kirjaa, jota et vaikkapa lukisi aamulla työmatkalla ratikassa? Jos kirjahyllystäsi otettaisiin valokuva, poistaisitko sieltä ensin jotain? Siirtelisitkö ainakin ja pyytäisit ottamaan kuvan tietystä kulmasta? Mitä Coelho kirjahyllyssä kertoo ihmisestä? Kiinnostuksen ylipäänsä monenlaisiin asioihin vai jotain ihan muuta? Luommeko oikeasti kuvaa ihmisistä perustuen näiden kirjavalintoihin? Ehkä.

Nuorena teininä muistan lukeneeni punastellen ja häpeillen mm. isoisäni Sidney Sheldon -romaaneja. Vanhempana muistan, että vaikkapa Jari Sarasvuon Sisäinen tuli kuului niihin, joita en halunnut lukea julkisella paikalla. Eräs varsin fiksu ja sivistynyt ihminen taas kertoi mielipiteenään minulle kerran mitä roskaa ovat kaikki John Grayn Mars&Venus -kirjat. Edelleen joka kerta silmäni osuessa niihin hyllyssäni, tuo lause käy mielessäni. Ehkä siinä on pientä noloutta mukana. Pitää ryhtyä perustelemaan: olen edelleen sitä mieltä, että niissä monessa on itse asiassa erinomaisia ajatuksia, joiden avulla voi koittaa ymmärtää toista sukupuolta paremmin vaikka jokainen onkin yksilö. Kenelle oikein perustelen? Yhteen aikaan Aku Ankan taskukirjat olivat minulla hyllyssä muiden kirjojen seassa, mutta tilan loppuessa kesken jouduin tuuppaamaan ne laatikkoon vintille. Myönnän, että se tuotti minulle mielihyvää nähdessäni Aku Ankan vaikkapa Täällä Pohjantähden alla -trilogian vieressä.

Joka kerta kirjahyllyä siivotessa joutuu käymään läpi itse asiassa koko henkilöhistoriansa. Siksi on vaikea luopua kirjoista, jotka nyt saattavat tuntua ihan typeriltä tai noloilta. Sehän olisi vähän kuin repisi valokuva-albumista pois 80-luvun kokonaan…

Guardianissa taas käsiteltiin kirjoja, jotka ovat olleet järkyttäviä, häiritseviä tai levottomuutta herättäviä. Syystäkin Bret Easton Ellisin Amerikan Psyko nousi pistesijoille. Itse voisin tuohon listaan lisätä ainakin Peter Süskindin kirjan Parfyymi. Siinä oli kirja, joka edelleen häiritsee minua. Ei nolota, mutta häiritsee. Puistattaakin. Yhä.