No huh huh, voisi sanoa, kuten Jari Sarasvuo kirjansa alussa. Luettu. 472 sivua Jari Sarasvuota on paljon riippumatta siitä mitä miehestä ajattelee. 472 sivua ketä tahansa on paljon. On vähättelevä sanonta, että kun on ”lusikalla annettu ei voi kauhalla vaatia”. Jari Sarasvuo on kauhalla saanut ja kauhalla saamme mekin.
Iltalehti kertoo tänään kannessaan kirjasta, että ”Jari Sarasvuon ROHKEAT PALJASTUKSET NAISISTA”. Oikeasti kirjassa ei ole mitään kovin rohkeaa naisista. Pikemminkin rohkeaa on oman itsensä terävänä kirurgina toimiminen, ja kaiken avaaminen aina katkeruudesta, omasta ylimielisyydestä, pelosta ja addiktioista lähtien.
Sarasvuo on kirjoittanut eräänlaisen testamentin elämästään tähän asti. Kirja lähtee isästä, seuraa nousu ja uho, kova vauhti, joka hiipuu tunneliin päättyäkseen ei välähdykseen pimeässä vaan aamunkoittoon. Kirja kertaa tapahtumia eräänlaisina hulluuden välähdyksinä, joista syntyi niin voitot kuin häviötkin, niinhän usein käy, toisinaan ajatuksesta syntyy jotain hienoa, toisinaan ei. Useimmat eivät edes yritä. Sarasvuo yrittää. Ja paljon. Liikaa. Ja uupuu, joutuu, kuten itse sanoo kadotukseen, josta kirjan lopussa pääsee karkuun.
Kirja on kirja Sarasvuosta, mutta on se paljon muutakin.
Sarasvuo totesi kirjan julkistamistilaisuudessa Otavalla eilen, että hän halusi kirjoittaa pitkän rakkauskirjeen ihmisille, joiden kanssa on matkannut. Sitä kirja vahvasti on. Ihmisiä mainitaan nimeltä ja kiitetään, ei loppukiitoksissa vaan aktiivisesti siinä osassa tarinaa, jossa ovat olleet tärkeitä Sarasvuolle. Pääsääntöisesti kirja on todellakin osoitus Sarasvuon arvostuksesta muita ihmisiä kohtaan. Saa siellä muutama ihminen huutiakin…
Ja toki kirja on täynnä Sarasvuon suuruudenhulluutta. Tietysti se on täynnä suuria sanoja, joita pitää tavata sanakirjasta. Siitä joko virkistyy tai närkästyy. Sarasvuo ei pysy nahoissaan ja se on hänen paras ja huonoin puolensa yhtäaikaa. Riippuu varmasti aika paljon ennakkokäsityksestä. Kirja on todella hyvin kirjoitettu, se on värikästä kieltä ja kielenkäyttöä. Se on viihdyttävä ja viisas tarina elämästä ihan kaikissa väreissä. Se sisältää paljon ajateltuja (ja koettuja) ajatuksia, ei mitään hetken heittoja. Kuten:
”Niin kauan kuin ihmiselle uskotellaan, että hänen tulee olla yksin ja itse oman onnensa seppä, neuvo on mieletön ja moraalia murtava.” Ja silti, jokainen on oman onnensa seppä sillä:
”Jokainen tavoittelee omaa onneaan. Jokainen tekee valintoja. Valinnoilla on seuraamuksia. Valintoihin vaikuttaa sattuman, menneisyyden, perimän, olosuhteiden ja ympäristön paine paljon enemmän kuin mihin keskimääräinen ihminen omalla tahdonvoimallaan kykenee vastavaikuttamaan. Siksi tarvitsemme toisiamme ja yhteiskuntaa tueksi.
Jokainen on oman onnensa seppä -väite ei ole kattava kuvaus ihmis- elämästä. Väite ei myöskään ole moraalinen tai poliittinen perustelu päätöksille, jotka kärjistävät hyvinvointieroja. Ihminen ei ole yksin itse onnensa seppä. Eikä hän millään tuella tai tsempillä voi olla varma valitsemansa onnen saavuttamisesta.”
Sarasvuo kertoo alussa työmoraalistaan: ”Mitä tulee työntekoon, opin lapsena, että vain liikaa on tarpeeksi. Sen verran kuin keho särkyy, sen verran mieli karaistuu. Uskomus ei ole totta eikä muutenkaan mielekäs, mutta tämä ymmärrys hiipi päähäni vasta vuosikymmeniä myöhemmin.” Lopussa, uuden nousun kynnyksellä kuitenkin nousee pieni huoli Sarasvuosta. Hän kertoo pohtineensa alzheimerin tautia. Itselleen (ja muille) todistaakseen, ettei se ole itsellä ajankohtaista hän kertoo:
”Lunastin vuosien takaisen tyhjän lupauksen ja opettelin vihdoin ulkoa Eino Leinon koko suurenmoisen ja mittavan hymnin Hymyilevä Apollo. Kaikki 33 säkeistöä, 264 riviä, 1239 sanaa. Tutkin runon taustat. Sisäistin tarinan ja lausuin hymnin asian- tuntevan yleisön edessä ulkoa kesäparatiisissani Pikku Pukkisaaressa 50-vuotisjuhlissani juhannuksena 2015.”
Hyvä hyvä. Mutta olisiko niin, että mies pitää itseään edelleen aika tiukoilla?
”Ihmiskunta ei olisi selvinnyt ilman inspiraatiota, hengen kutsumista joukon keskuuteen sitä yhdistämään, sille suuntaa antamaan.”, toteaa Sarasvuo kirjassaan. Ja sanotaan mitä sanotaan Sarasvuosta, inspiraatiota tästä ihmisestä on ainakin riittänyt. Toiset päättävät inspiroitua kielteisesti mutta veikkaanpa, että paljon suurempi joukko myönteisesti.
Kirjan ensimmäinen lause summaa mitä on takana:
”No huh huh.”
Kirjan viimeinen lause etsii jo uutta:
”Se on tarina tekemättömän työn tekijöistä.”
Kirjan paras lause on, arvelen, opittu matkalla, ja sillä on ollut hinta:
”Toivo eli optimismi toimii. Toivo on elämisen rohkeutta. Piste.”
Jari Sarasvuo: Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä, Otava 2015, 472 s.
