Varoitus: Muistathan, että tässä ”kuukauden kirja” -keskustelussa saattaa esiintyä juonenpaljastuksia, joten jos kirja on kesken tai aiot lukea sen myöhemmin, olet keskustelussa omalla vastuullasi.

Aina silloin tällöin tulee kohdalle kirja, joka on niin paljon, että siitä on vaikea sanoa mitään. John Williamsin Stoner on sellainen. Sinänsä se on kiinnostavaa. Lähtökohtaisesti on vaikea kuvitella löytävänsä mitään samaistumisen mahdollisuutta Missourin yliopistossa ikänsä työskennelleen miehen kanssa, joka eli 1900-luvun alkupuolella. Sellaisen ihmisen, jota kuvataan päällisin puolin enemmänkin tunteettomana kivi-ihmisenä. John Williams on kuitenkin onnistunut kirjoittamaan Stonerin elämään niin paljon tunnetta ja ajatuksia kuoren sisään, että on helppo tajuta kuinka ihmiset ovat ehkä sittenkin enemmän samanlaisia kuin erilaisia. Kuka meistä ei esimerkiksi olisi joskus kokenut itseään erikoisella tavalla kummalliseksi, sisäinen ja ulkoinen maailma niin erilaisia. Tai ainakin ehkä toivonut, että ulkopuoliset ihmiset itse asiassa eivät näe kaikkea sitä mikä sisällä möyrii: ”Joskus hän katsoi itseään peilistä, katsoi kaitoja kasvoja ja kuivaa ruskeaa kuontaloa ja kosketti teräviä poskipäitään – hän näki takinhihoista monta tuumaa ulkonevat ranteensa – ja mietti, näyttikö hän muista yhtä naurettavalta kuin millaiseksi tunsi itsensä.”

Stonerin sisäinen maailma on syvä ja raastavakin verrattuna siihen kuinka tyyneltä hän vaikuttaa. Päällisin puolin Stoner ei vaikuta kovin tunteikkaalta tai hänen elämänsä mitenkään jännittävältä. Vaan todelta.

Tässä kirjassa on yhtä aikaa niin paljon: Ihmisen nuoruus, kuinka löytää kutsumuksensa. Ihmisen rakastuminen, parisuhde, onni ja onnettomuus, lämpö ja kylmyys. On työura, ammatti, kutsumuksen toteuttaminen. Ja mikään ei oikein mene kuten on suunnitellut.

Kirjan aikana ja sen jälkeen kysyy itseltään monta kysymystä (ehkä omaankin elämään liittyen):

Elikö Stoner onnellisen elämän? Elääkö kukaan? Mitä onnellisuus on?

Olisiko Stonerin pitänyt muuttaa elämäänsä? Miksi hän alistui paitsi huonoon parsisuhteeseen myös kurjaan kohteluun yliopistossa?
Oliko Stonerin yliopiston tiedekunnan vaihtaminen kutsumuksen seuraamista vai sattumaa? Kumpi on onnellisempaa?

Mitä on velvollisuus?

John Williams osaa poikkeuksellisen terävästi ja silti ymmärtäväisesti kuvata ihmissuhteiden välisiä jännitteitä ja ihmisen henkistä pienuutta, joka sopivissa olosuhteissa nousee meissä kaikissa esiin. Joskus vain sisäisesti, mutta siellä se joka tapauksessa on. Williams pystyy aika pienin ja joskus lakonisin vedoin tuomaan Stonerin vahvasti henkiin ihmisenä, joka kokee asiat syvästi vaikka ei aina pystykään niitä ilmaisemaan. Stonerissa ihmisenä kiehtoo jotenkin samanaikainen alistuminen ja sinnikkyys, kutsumuksen tai rakkauden seuraaminen ja toisaalta epäideaalin tilanteen hyväksyminen.

Entä sitten tämä kummallinen alistuminen: ”Kuukauden kuluttua Stoner tiesi, että avioliitto oli epäonnistunut; vuoden päästä hän menetti toivon, että tilanne kohentuisi.” Toivoton liitto. Ja silti missään vaiheessa hän ei ollut lähtemässä mihinkään. Ei edes vaikka löysi rakkautta ja intohimoa muualta. Miksi? Velvollisuudesta? Vaikka avioliitto tuntui eräässä vaiheessa kuin sodankäynniltä välillä lapsi välikappaleena.

Yksi hienoimpia kirjan kohtia on kohta, jossa Stoner odottaa vanhempiaan valmistujaisiinsa. Hän on kertomatta mitään vaihtanut maataloustiedeopintonsa kirjallisuuteen eikä siis näin ollen aio ryhtyä tilan jatkajaksi. Hän makaa edellisenä iltana sängyssään: ”Hän ajatteli asiaa, joka hänen olisi kerrottava vanhemmilleen, ja oivalsi ensimmäisen kerran päätöksensä peruuttamattomuuden ja melkein toivoi, että olisi voinut pyörtää sen. Hän koki itsensä riittämättömäksi sen tavoitteen rinnalla, jonka oli holtittomasti valinnut, ja tunsi vetoa siihen maailmaan, jonka oli hylännyt.”

Kuka meistä ei olisi jonkun elämän ison valintatilanteen jälkeen kokenut valtavaa halua palata takaisin jonnekin. Jonnekin mitä ei tietenkään enää ole. Oma valinta on aina raskauttava, siitä pitää vastata itse vaikka mihin joutuisi.

Kirja on myös hienosti suomennettu (suom. Ilkka Rekiaro) ja sisältää kiinnostavia sanoja, joita ainakaan itse en pystynyt aina selittämään vaikka sanan tavallaan tajusinkin. Mikä on esimerkiksi ”kiveliö”? ”William Stonerin tulevaisuus näytti lupaavalta, varmalta ja vakaalta. Se ei ollut tapahtumien, muutoksien eikä mahdollisuuksien virtaa vaan edessä avautuva kiveliö, joka odotti häntä tutkimusmatkalle.”

Kirja alkaa neutraalilla toteamuksella: ”William Stoner aloitti opinnot Missourin yliopistossa yhdeksäntoistakesäisenä vuonna 1910.” Kirja myös päättyy ilman erityistä tunnepurskahdusta: ”Sormien ote höltyi, ja kirja valui ensin hitaasti ja sitten nopeasti pysähtyneen ruumiin päältä ja putosi huoneen hiljaisuuteen.”

Ja silti näiden kahden virkkeen välissä on niin paljon tunnetta, että päällimmäiseksi jää ajatus: toivottavasti William Stoner koki elämänsä onnelliseksi. Ja ehkä kokikin.

Vai mitä mieltä olet? Ja oliko se edes kirjan oleellinen kysymys? Mitä kaikkea tästä kirjasta vielä löytyi, jota en ehkä edes huomannut?