“Is there a dictionary that will help us speak to a horse? I said.
Most humans haven’t got clever enough to speak the languages of other creatures yet for some reason, she said. I often wonder why. Does it make it easier to control other creatures, or even peoples, us deciding that because we don’t know what they’re saying, what they’re saying doesn’t get to mean anything, or that they don’t get to have a say?”
Pakko myöntää, että elämme hieman dystooppishenkistä aikaa ja dystopiat eivät erityisesti tunnu houkuttelevalta lukemistolta. Ne tuntuvat kaukaisilta ja toisaalta niissä, kuten tässä Ali Smithin kirjassakin, on epämukavan tuttuja piirteitä. Smithin ei tarvitse kuin voimistaa tunnistettavaa vastakkainasettelua, hieman kärjistää uhkaavaa mielipideilmastoa ja ollaankin jo tuossa “once upon a time, not very far from now” paikassa, jossa tarina tapahtuu. Se paikka ei ole miellyttävä.
Smithin luoma tarina on samaan aikaan kauhua ja toisaalta vähän naiivi, kuin satu. Ei mikään Disney-satu tosin vaan ennemmin sellainen vanhanajan Grimmin lastensatu, kuten vaikkapa Hannu ja Kerttu, johon Ali Smithin kirjaa on verrattu. Myös Gliffissä pääosassa ovat sisarukset, Rose ja Briar, jotka joutuvat keskenään pärjäämään epävarmassa ja epäreilussa maailmassa, kun äiti jää auttamaan sisartaan ja tämän kumppani lähtee etsimään äitiä.
Käy heti selväksi, että tämä maailma on vihamielinen ja epätasa-arvoinen. Toiset ihmiset ovat toivotumpia kuin toiset. Toiset eivät ole oikein mitään. Rose ja Briar kuuluvat niihin.
Neuvokkaina he löytävät lopulta apua ja turvaa uusilta vastarintaystäviltä ja asettuvat yhteisöön, joka on majoittunut hylättyyn kouluun. Kuten tällaisissa kertomuksissa usein, dystopian mittasuhteet paljastuvat tarinan edetessä ja osa jää hämäräksi. Lukija miettii, mitä tarkoittaa punaiseksi maalattu ympyrä jonkun talon ympärillä paitsi, että tämän on syytä paeta nopeasti? Mikä on UV (unverified)? Kuinka sellaiseksi voi joutua?
Selvää on nopeasti, että verkossa ei kannata luuhata, valtiolla on silmät ja korvat kaikkialla ja sanan-, uskonnon tai oikein mitään muutakaan vapautta ei enää ole. Yhteiskuntaluokkien välillä ei ole enää näkymättömiä rajoja, vaan ne maalataan punaisella kaikille nähtäviksi. Ja toimenpiteitä varten. Osa tarinasta kerrotaan ”satuina”, osa tapahtumina, jotka tapahtuvat Rosen ja Briarin perheelle: Tyrannia ei saa sanoa tyranniksi tai saa rangaistuksen, yritysten viherpesua ei saa paljastaa tai saa rangaistuksen (kuten Rosen ja Briarin äiti). Valtio tietää parhaiten. Eikä valtio enää toimi kansalaistensa hyväksi, yrityksistä puhumattakaan.
Dystooppisissakin oloissa ihminen yrittää elää. Tämä puhuu kukista ja rakastaa eläimiä. Rose ihastuu hevoseen, jonka nimeää Gliffiksi. Skotlannin murteessa ”gliff” ilmeisesti tarkoittaa järkytystä, pelästystä tai äkillistä vilkaisua ja ilmeisesti montaa muutakin asiaa: kaikkea tai ei mitään yhtä aikaa. Gliffin määritelmiä käydään kirjassa läpi puolentoista sivun verran.
Sanoilla on merkitystä, ne luovat todellisuutta.
Toisen nimeäminen luo omistajuutta, kontrollia: onko ihmisellä oikeutta määritellä toinen nimellä? Tai mitä tapahtuu, kun yhteiskunnassa päätetään nimittää toisia vaikkapa ei-verifioiduiksi, toiseuttaa ja epäinhimillistää toista ihmistä? Kuka tämän päätöksen tekee? Joku vai kaikki? Tapahtuuko se hiipimällä ja vahingossa? Huolimattomuutta? Siksi, että päätämme laittaa silmät kiinni ja antautua?
Kun tarina siirtyy viisi vuotta eteenpäin, Briar elää verifioituna ja palkittuna (sielunsa myyneenä?) korporaatiomaailmassa. Hän kohtaa tehdastyöntekijän, joka on tuntenut Rosen. Käy ilmi, että sisarusten tiet ovat eronneet paitsi fyysisesti selvästi myös moraalisesti: Rose taisteli vastaan, Briar myötäili ja tuli osaksi vihamielistä hallintokoneistoa, hieman nauttiikin vallasta.
“These were the days when I found out what power can do. It thickens like muscles. It’s red-blooded and it tastes like blood.”
Smith kuvaa samalla tulevaisuuden työelämää, jossa suojattomat tai ei-verifioidut lapset joutuvat keräämään metallia terveydelle vaarallisissa olosuhteissa, ja aikuisia työntekijöitä valvotaan, rangaistaan, sakotetaan ja kontrolloidaan armotta ja mielivaltaisesti. Eivätkä tapahtumat tapahdu jossain kaukana kolmannessa maailmassa vaan Britanniassa.
Smithin romaani on temaattisesti jatkumoa tämän vuodenajat-sarjalle. Se käsittelee ilmastonmuutoksen vaikutuksia, pakolaisten ahdinkoa, suvaitsemattomuuden ja autoritaarisuuden kasvua. Se sijoittuu maailmaan, jossa nämä ongelmat ovat kärjistyneet pelottavalla tavalla. Smith käsittelee myös kieltä, tarinoita, kirjallisuutta. Smithistä on tullut aktivisti. Ja tuottelias sellainen.
Gliff on ensimmäinen kahdesta suunnitellusta romaanista – toinen, joka myös ilmestyy tänä vuonna, on nimeltään Glyph. ”Glyph” tarkoittaa kirjoitusmerkkiä tai symbolia. Molempien romaanien tarkoituksena on tarkastella sitä, kuinka ”me luomme merkityksiä ja kuinka meidät voi tehdä merkityksettömiksi” (“how we make meanings and … are made meaningless”).
“You are bullying me with words longer than the length of my life, she said.”
Kuten sanottu, dystopiat eivät kauheasti houkuttele. Yhä useampi elokuva ja tv-sarja on dystooppinen, ohitan ne.
Saan dystopiasta tarpeekseni seuratessani uutisia: Trump haluaa Grönlannin (koska hei, me vaan tarvitaan se…), maailman rikkain mies haukkuu tavallisia ihmisiä, joilla on eriävä mielipide tämän kanssa erilaisin haukkumanimin ja tätä kutsutaan ympäri maailmaa kuin valtiovierailuille. Venäjän sota Ukrainaa vastaan jatkuu, Etelä-Koreakin on sekaisin, Los Angeles palaa, Meta lopettaa kaiken teeskentelynkin faktojen tarkistamisesta tai vihapuheen suitsimisesta. Tekkifirmojen toimitusjohtajat nöyristelevät Trumpin edessä, joka saa näiltä ennätysmäärän rahalahjoituksia virkaanastujaisiaan varten ja Jeff Bezoksen omistama The Washington Post sensuroi Trumpia pilkkaavan sarjakuvan. Gazassa kuolee lapsi joka 36 minuutti ja kansainvälinen yhteisö katsoo kansanmurhaa tekemättä mitään…
Silti. Smithin kirja ei ole vain dystopia, se on myös muistutus siitä, että lopulta asiat eivät tapahdu vahingossa. siksi jään miettimään vielä kirjan loppua. Kuten niin moni tämän genren kirjoista, se loppuu avoimesti. Lukija saa päättää kuinka tapahtuu. Samalla kun lopetus on tavallaan tyylikäs ja sen tarkoitus on varmaankin muistuttaa, että loppu on meidän omissa käsissämme, se tuntuu juuri nyt tylsältä. Jos emme osaa kuin sanoa mitä emme halua, emme osaa rakentaakaan sitä mitä haluamme, pelkään.
Kirjallisuustieteilijä Caroline Levin on todennut, että meillä on puutetta onnellisista lopuista ja olen samaa mieltä. Kirjallisuus, jonka avulla rakennamme mielikuvitusmuskeleitamme, tarjoaa yhä useammin niin sanottuja avoimia loppuja. Lukija voi itse miettiä kuinka lopussa käy: saavatko he toisensa, pelastuuko maailma tai saako paha palkkansa. Avoin loppu tuntuu monesti enemmän ”todelta”, se on ikään kuin realismia. Eihän elämäkään toteuta ideaalia, lopu pisteeseen jonkun tapahtumaketjun jälkeen tai pääty ”he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti” tyyppiseen staattiseen tilaan. Elämä jatkuu aaltoilevana matkana.
Uskon kuitenkin, että tarvitsisimme kipeästi niitä onnellisia loppuja. Kirjallisuushan (ja muu taide myös) ei vain kuvaa maailmoja vaan myös luo niihin mahdollisuuksia. Auttaa meitä kuvittelemaan. Jos emme osaa kuvitella, emme osaa toteuttaakaan. Sanna Nyqvist kirjoittaa kirjassaan Rannalla kuinka kirjallisuus voi tarjota työkaluja maailman ymmärtämiseen ja kohtaamiseen muuttuvissa olosuhteissa: ”Kirjallisuus muokkaa käsityksiä kyvyistämme. Se voi antaa toivoa tai viedä sen —Siksi meidän kannattaa kiinnittää huomiota kirjojen loppuihin ja miettiä, millaisia näköaloja ne meille tarjoavat.”
Tässä vaihtoehdottomuuden maailmassa, kirjallisuus tosiaan voisi auttaa meitä kuvittelemaan parempaa ja sitä kautta myös tekemään jotain sen eteen lamaantumisen sijaan.
Guardianin arvio kirjasta täällä.
