”’I don’t think there’s any point to the discussion if people don’t talk about why they mean what they say. What they hope to gain, what they’re afraid of, who they are with this opinion, and who they would be without it. Do you get what I’m trying to say?’
‘You mean people’s dreams?’
‘That too; not their political dreams, their personal ones.’”
Bernhard Schlinkin The Granddaugter ei ole saanut varauksetonta ylistystä sen paremmin The Guardianilta kuin New York Timesiltakaan.
Minä pidin.
Ensin on sanottava, että olen pitänyt kaikesta mitä Schlink on kirjoittanut. Erityisesti kuitenkin pidin hänen kirjastaan Guilt About the Past, joka pohjautuu hänen luentosarjaansa, jossa hän käsittelee syyllisyyttä menneisyydestä, erityisesti Saksan natsimenneisyyttä ja sen perintöä. Schlink tarkastelee syyllisyyden eri muotoja – juridista, moraalista ja kollektiivista – sekä sitä, miten menneisyyden tapahtumat vaikuttavat yksilöihin ja yhteiskuntaan vielä vuosikymmenten jälkeen. Teos pohdiskelee myös anteeksiantoa, vastuuta ja muistamisen merkitystä. Schlink on paitsi kirjailija myös oikeustieteilijä ja se näkyy hänen tavassaan pohdiskella historian ja etiikan kysymyksiä filosofisen sijaan melko selkeästi. Guilt About the Past pohtii erityisesti sitä, kuinka kollektiivinen syyllisyys ja siitä muistuttaminen vaikuttaa nuoriin saksalaisiin.
Kirjassa The Granddaughter hän tavallaan palaa tähän.
Berliiniläinen kirjakauppias Kaspar tulee töistä kotiin eräänä iltana löytäen vaimonsa kuolleena. Kyse ei ollut suoraan itsemurhasta, mutta murheellinen Birgit on elänyt jonkinlaisessa identiteettikriisissä niin kauan kuin on tuntenut Kasparin – tosin Kasparin tietämättä. Itä-Saksasta loikannut vaimo on yrittänyt sopeutua, paeten yhdestä projektista toiseen tarttuen lopulta tiiviimmin pulloon, johon epäsuorasti kuolee. Vasta tämän kuoleman jälkeen Kaspar löytää hänen keskeneräisen omaan elämäänsä perustuvan romaanikäsikirjoituksen ja saa tietää vaimonsa tunteista ja menneisyydestä. Hän myös saa tietää, että Birgit oli jättänyt vauvan jälkeensä Itä-Berliiniin. Käsikirjoitus johtaa hänet lopulta vaimon lapsenlapsen luo, 14-vuotiaan innokkaan äärioikeistolaisen Sigrunin, joka elää vanhempiensa kanssa entisen Itä-Saksan maaseudulla uusnatsiyhteisössä.
Kaspar saa elämälleen tarkoituksen vaimonsa lapsenlapsessa ja kehittää vähän oudon suunnitelman, jonka avulla saa Sigrunin luokseen säännöllisesti ja yrittää pelastaa tämän joukkoharhasta todellisuuteen. Sigrun viettää yli vuoden matkustaen kodin ja Kasparin välillä. Hänellä on Berliinissä oma huone, hän saa pianotunteja, ja he käyvät yhdessä konserteissa, museoissa ja matkoilla. Kaspar yrittää kärsivällisesti todistaa vaikkapa Anne Frankin päiväkirjan aitouden tai holokaustin olemassaolon. Kirjakauppias kun on, tämä ”denatsifiointiprojekti” sisältää kirjojen tarjoamista Sigrunille, jotta tämä voisi nähdä maailman toisin. Seuraa tietysti konflikteja Sigrunin kotona opittujen uskomusten välillä. Vanhemmat ja tytär alkavat ajatella toisin.
Sigrunin ja Kasparin välinen vuorovaikutus muodostaa kirjan jännitteen, joka näkyy yhteiskunnassakin. Kuinka ymmärtää sitä miksi toinen ajattelee, kuinka ajattelee? Kuinka salaliittoteoreetikolle voi todistaa, ettei salaliittoa ole? Kuinka sille, joka on suljetun yhteisön tuote voi avata maailman monipuolisuuden? Kaspar puskee taiteen avulla. Erityisesti Sigrunin oman intohimon kautta: tämä rakastuu pianonsoittoon.
Kaikki ei suju kuin Strömsössä ja seuraa välirikko jonka jälkeen Kaspar menettää kontaktin Sigruniin pariksi vuodeksi kunnes nämä taas kohtaavat.
New York Times kuvaa kirjaa ja sen loppuratkaisua fantasiaksi. Kirjassa on tavallaan onnellinen loppu. Vai onko? Oikeastaan kirja jättää tulevaisuuden auki. Sigrunin isoäiti, Kasparin vaimo, toivoi aina tyttärensä olevan onnellinen ja eloisa tyttö. Eikö Kasparin ajatukset Sigrunista ole ihan samanlaisia kirjan lopussa? Todellisuudessa tämä ei tiedä onko Sigrun suuntaamassa kohti Brisbanen taidemaailmaa ja muusikon uraa vai jotain ihan muuta.
“’But I can be proud that I’m German.’
Again Kaspar turned off onto a track and stopped the car.
‘I don’t know. I think you can only be proud of something you’ve actually done.’ —
‘I love my country, I’m glad that I speak its language, that I understand its people, that it’s familiar to me. I don’t have to be proud that I’m German; it’s enough for me that I’m glad of it.’”
Schlink kuvaa mielettömän hyvin syyllisyyttä, niin oman elämän kuin kokonaisen yhteisön. Kuinka syyllisyys meihin vaikuttaa jos elämme siinä ja meitä muistutetaan siitä koko ajan. Kuinka siitä voi nousta vastaliike, jota on vaikea pysäyttää. Hän pyrkii näkemään inhimillisen kokemuksen maailmasta monesta näkökulmasta ja se on tässä maailmanajassa virkistävää ja tarpeellista. Kun keskustelu käydään pelkillä sloganeilla eikä päästä siihen, josta lainaus alussa puhuu, syvemmälle siihen miksi ajattelemme kuten ajattelemme ja mitä oikeasti tavoittelemme, ennakkoluulot ja harhat alkavat hallita niin keskustelua kuin ympärillä olevaa todellisuuttakin.
On myönnettävä, että The Granddaughter on vähän ”dekkarimainen”, vauhdikas ja samalla ehkä vähän oikoo kulmia niin, että ”juoni” on jotenkin liiankin täydellinen, Kasparin suunnitelma liian helposti onnistuva, jotta se tuntuisi ihan todelta. Tai sitten meistä on tullut vain kyynisiä uskomaan onnellisiin loppuihin, ihmisen kykyyn muuttaa mielipiteitään ja uskomuksiaan ja toisaalta ihmisen kaipuuta hyvään.
Schlink tunnetaan parhaiten vuoden 1995 romaanistaan Lukija, josta on tullut holokaustikirjallisuuden klassikko. Kirjasta tehtiin vuonna 2008 myös Kate Winsletin tähdittämä elokuva, josta Winslet sai parhaan naispääosan Oscar-palkinnon.
