Chimamanda Ngozi Adichie: Unelmia (suom. Cristina Sandu)

Kirsi     28.5.2025     , ,

”Ajattelin: Olen tulossa vanhaksi. Olen tulossa vanhaksi ja maailma on muuttunut, eikä kukaan ole koskaan todella tuntenut minua. — Tässä kaikki, mitä minulla on. vain tämä hauras sisään- ja uloshengitys. Mihin kaikki vuodet ovat menneet, olenko ottanut elämästä kaiken irti? Mutta miten edes mitataan, onko sitä ottanut elämästä kaiken irti, ja mistä saatoin tietää, olinko minä tehnyt niin?”

Chimamanda Ngozi Adichien Unelmia kertoo neljän toistensa elämiin kietoutuneen naisen tarinan kautta rakkaudesta, kaipauksesta yhteyteen toisen ihmisen kanssa. Kirjan englanninkielinen nimi on oikeastaan terävämpi: Dream Count. Chiamaka sanoo sen ääneen: hän alkaa koronasulun aikaan tarkastella elämäänsä ja valintojaan taaksepäin, erityisesti miessuhteitaan ja tekee eräänlaista dreamcountia. Tulkitsen sen itse niin, että jokainen elämän uusi käänne, alku, on samalla uusi polku, jonka risteyksessä valitsee. Siihen liittyy odotuksia, unelmia, ajatuksia siitä millaista elämää haluaa elää. Jokainen näistä miessuhteista on tavallaan ollut yksi tällainen unelmaelämä, joka ei olekaan toteutunut.

”Äkisti vartaloni jumitti. Tunsin kompuroivani. Ne nousivat syvältä sisuksistani kuin hyökyaalto: muistot, katumus ja menetys sekä kaipuu toista mahdollista elämää kohtaan.”

Chiamaka hakee yhteyttä, sellaista – kuten alun sitaatissa toteaa – että joku todella tuntee hänet läpikotaisin.

”Jos sitä elää ja kuolee ilman, että joku on tuntenut sinut läpikotaisin, onko silloin ylipäänsä elänyt?”

Jään pohtimaan tätä ihmisen kaipuuta tulla todeksi toisen kautta. Ja toisaalta sen epätodennäköisyyttä. Voiko toista koskaan ”tuntea läpikotaisin”? Epäilen. Tunteeko ihminen edes itsensä läpikotaisin? Tuskin. Ihminen on niin monimutkainen kokonaisuus ristiriitaisine haluineen ja tarpeineen, monipuolisine identiteetteineen, että jää ehkä aina mysteeriksi. Ja toisaalta eikö siihen tunteeko toinen syvällä tavalla toisen liity molemminpuoliset defenssit ja tarve myös piilottaa itsestään osia – eikö se ole hyväkin? Eikö ihmissuhteessa myös osa viehätyksestä tule toisen yllätyksellisyydestä, siitä, että tämä itse asiassa onnistuu hämmästyttämään kaivamalla sopukoistaan jotain uutta ja ihmeellistä?

Kirja on kirja parisuhteista ja rakkauksista, mutta silti tajutessani kirjan nimen olin ehkä vähän pettynyt sen toteutukseen. Ihan kuin pelkät miessuhteet olisivat ”dream count”. Kaikkien neljän naisen elämää tarkastellaan voimakkaasti juuri näiden miessuhteiden kautta, myös Kadiatoun, joka tulee kirjassa raiskatuksi. Kadiatoun tarinaa lukiessani koin deja-vu:n ja niin oli tarkoituskin. Adichie kuvaa tarkasti kuinka Dominique Strauss-Kahn hyökkäsi hotellin huonesiivojan, Nafissatou Diallon, kimppuun ja raiskasi tämän. Ja kuinka lopulta syytteet hylättiin. Adichie käy läpi tapauksen ja oman tulkintansa siitä kirjan lopussa.

”Nuo miehet, joilla oli niin paljon valtaa käsissään, saattoivat hajota kuin sokeripalat teehen, he eivät kyenneet ottamaan vastaan lainkaan kritiikkiä.”

Ihmisen elämässä, naisenkin (!) on monia muita kiinnostavia polkuja, jotka muodostavat elämän matematiikan kuin vain mieheen liittyvät perhe/pariunelmat. Ymmärrän toki, että kirjailijan on otettava joku teema ja tässä hän valitsee rakkauden ja siihen liittyvät haasteet ja mahdollisuudet. Ja Adichie tekee sen hyvin. Adichie kirjoittaa kauniisti, rehevästi ja todesti. Henkilöhahmot ovat kuin ystäviä, tulee tunne siitä, että nämä alkaa tuntea aika ”läpikotaisin”. Jään pohtimaan, että fiktion hahmothan voi todella kokea tuntevansa läpikotaisin, sillä nämä jäävät sivuille. Ne eivät yllätä vaan pysyvät kauniisti kehikossa, joka niille on annettu, toimittamassa asioita, jotka on etukäteen päätetty.

Ja onhan kirjassa toki muutakin naisen elämään liittyvää, itsenäisyys, vapaus, äitiys. Ihmissuhteiden vaikutus hyvässä ja pahassa koko elämään ja erityisesti omaan identiteettiin.

”Olin sinnitellyt niin pitkään, ja päästäessäni vihdoin irti yllätyin, miten nopeasti kaikki arvoituksellisuus hajosi tomuksi. Ei enää mielen ailahtelua, ei enää pelkoa. Yhdellä hetkellä sitä on rakastunut ja toisella ei. Mihin rakkaus oikein menee, kun lakkaamme rakastamasta?”

Kirjan lopussa Adichie Omelogorin suulla käsittelee myös Amerikkaa.

”Amerikkalaiset liberaalit ovat niin hirvittävän täydellisiä ja oikeamielisiä. Kunhan hyppää heidän ideologia-junansa kyytiin, he eivät piittaa ilkeydestä. Jos vain puolustaa jotain hyväksyttyä kantaa, saa oikeuden olla julma.”

”Yhdysvallat on varsinainen takapajula. Se on kuin jättiläismäinen puskakylän mies, joka kompuroi äärimmäisen itsevarmana ja on niin sokeutunut omista voimistaan, ettei tajua olevansa pelkkä moukka.”

Henkilöhahmoista ehkä Zikora jäi ehkä kaikkein etäisimmäksi. Zikora joka tulee miehen jätettyä hänet äidiksi yksin ja saa tukea omalta äidiltään.

”On helppo olla surullinen; suru on kuin matalalla roikkuva hedelmä. Toivoa ja iloa varten pitää kurkottaa paljon korkeammalle…”

Tämä on nautittava kirja, yli 500 sivua, joihon voi uppoutua ja elää hetken täysin toisenlaisessa kulttuurisessa todellisuudessa Afrikassa ja Amerikassa ja silti kokea yhteyttä kirjan naisiin. Guardian toteaa kirjasta sen olevan: ”a big book, richly marbled with criss-crossing storylines, dramatic but not plotty”.  Tämä on kirja rakkaudesta, mutta kirjan tarinat sitoo yhteen ystävyys ja naisten välinen lojaalisuus. Samassa veneessä ollaan, vaikka jokaiselle tapahtuu omassa elämässä omanlaisia asioita. Ystävyys kantaa epävarmoina, kaoottisina ja vaikeina aikoina.

”Epävarmuus voi nielaista uhrinsa vain sekunnin murto-osassa. Kaikki oli täysin turhaa.”

Yksi asia jäi vaivaamaan ja oikeastaan ärsyttää, että on pakko (tai mikä pakko se nyt on…) mainita se, sillä kirja on mielettömän ihana ja hieno. Mutta silti: Adichie toistaa sanaa ”stoalainen” todella monta kertaa, lähes pakkomielteisesti. En tiedä kertooko se siitä, että nigerialaisessa kulttuurissa naisen odotetaan ottavan asiat vastaan ”stoalaisesti” vai mistä. Koska sanojen laskeminen 534-sivuisesta romaanista ei todellakaan ole järkevää ajankäyttöä, en lopulta laskenut.

Ehkä joku joka vasta aloittaa kirjan voisi samalla laskea ”stoalainen”-sanojen määrän? Jos lasket, kerro!