“The fear of dying tonight is nothing, she realizes, compared to the fear of still being alive tomorrow morning.”
Hengästyttävä ja hämmästyttävä kirja. Kirja kuolemisesta, kuolemasta ja elämästä. Yhdysvaltalainen esseisti Jo Ann Beard sekoittaa faktaa ja fiktiota: Cheri on (oli) todellinen henkilö joka päätyi avusteiseen itsemurhaan vuonna 1997 sairastettuaan pitkään syöpää. Kirjassa se mitä Cherin elämässä on tapahtunut, on totta, todellista. Sen sijaan se miltä Cherin elämä on tuntunut, on Beardin kirjoittamaa fiktiota. Cheri on itsenäiseksi kirjaksi painettu osa Beardin kokoelmateosta Festival Days. Tietääkseni Beardia ei ole suomennettu.
Cherin loppuelämä ei ole helppoa. Rintasyöpädiagnoosi, pieleen mennyt korjausoperaatio, jonka seurauksena pysyvä vamma, irtisanominen työpaikasta, tulojen ja eläkkeen menetys. Muutto. Tarinaa kuljetetaan Cherin ajatusten kautta, elämässä kiintopisteinä tyttäret ja tuttavapariskunta. Ja lopussa vielä koiranpentu. Cheri pysyy hämmästyttävän toiveikkaana, viisaana ja rauhallisena ja lopulta, tilanteen ollessa toivoton, tekee kylmän rauhallisesti suunnitelman kuolemastaan: avustettu itsemurha ”Tohtori kuoleman” lempinimellä tunnetun Jack Kevorkianin avulla. Pari vuotta Cherin kuoleman jälkeen tämä 130 ihmistä kuolemaan auttanut tohtori tuomittiin vankilaan, jossa hän istui kahdeksan vuotta. Kevorkian kuoli vuonna 2011. Kevorkian ei kuitenkaan ole tässä kirjassa päähenkilö ei edes kovin merkittävä sivuhenkilö, vaikka tämän rooli tietysti kuoleman avustajana on varsin merkityksellinen. Pääosassa on ihmisen ajatukset ja tunteet elämää ja kuolemaa kohtaan. Se, millainen elämä tai kuolema on arvokas. Tai milloin kuolema tuntuu arvokkaammalta kuin elämä.
Cheri pohtii järjestelmällisesti ja rationaalisesti kuolemisen tapoja: “Pills would probably be the best, but whenever you hear suicide attempt, it’s pills, and whenever you hear suicide, it’s something more decisive – a bullet, a rope, a long sparkling plunge from a bridge.” Ja lopulta päätyy avusteiseen itsemurhaan. Sen luonteesta johtuen edes lähimmäiset eivät saa olla loppuun asti läsnä.
Kirja on näennäisen pieni (alle 80 sivua), mutta valtavan voimakas. Ahdistavakin. Beardin tapa kuvata inhimillisiä tunteita on vahva ja tunteilematon.
“When she awakens her breast is gone, melted into a long weeping wound across her chest. The first time she sees it, she feels a strange numbness, a smooth blank where her shock should be. A day later the mortification is so profound and clamorous that she has to disconnect, like hanging up the receiver when someone is shouting into your ear.”
Lopussa kirja on melkein kuin jännitysnäytelmä: saako Cheri kuolla kuten haluaa vai ei. Kuoleman valitseminen ei ole helppo ratkaisu. Cheri ei ole piittaamaton läheisistään eikä pohjattoman rohkea ja varmakaan. Lopullisuus pelottaa. Kuitenkin lopulta:
“The fear of dying tonight is nothing, she realizes, compared to the fear of still being alive tomorrow morning.”
Päällimmäiseksi lukemisen jälkeen jäi tunne, että tämä on luettava heti uudelleen. Että urhea ja sinnikäs Cheri ansaitsee sen.
Mm. kirjailija Jonathan Franzen kuvasi kirjaa Festival Days näin: ”Masterly sentence by sentence, entirely original in method, the pieces are full of death and the threat of it, but their effect is the opposite of funereal.”
Täydellinen kuvaus tästä yksittäisestä Cherin tarinasta.
