“All men must die: but for every man his death is an accident and, even if he knows it and consents to it, an unjustifiable violation.”
Tuntuu kummalliselta, että juuri Simone de Beauvoir päätti valehdella äidilleen kuoleman porteilla. Että juuri tämä suorasukainen nainen oli se, joka päätti olla kertomatta äidilleen, että tämä ei lähtisi sairaalasta enää kotiin. Onko kuolema helpompi jos sen saapumisesta ei ole tietoa?
Beauvoirin äiti kaatui kotonaan 78-vuotiaana ja joutui sairaalaan, jossa huomattiin pitkälle edennyt syöpä, josta tämä ei enää selviäisi. Simone päätti sisarensa kanssa olla kertomatta äidille tämän syövästä ja lähellä olevasta kuolemasta sillä äiti oli pelännyt koko ikänsä syöpää. Ja kuolemaa: “Whether you think of it as heavenly or as earthly, if you love life immortality is no consolation for death.”
Olen toki jäävi kehumaan Simone de Beauvoiria, sillä rakastan kaikkea mitä tämä on kirjoittanut (joskin on pakko myöntää, että päiväkirjoissa Neuvostoliiton ihailu ehkä hieman kiristi välillämme olevaa ystävyyttä…), mutta tämä on hieno, suora ja rehellinen kirja. Paitsi toki alla olevan petoksen takia. Onko oikein, että ihmiseltä pimitetään kuolema, varastetaan mahdollisuus tehdä jonkinlainen henkinen testamentti elämälle, maailmalle ja läheisille? Ei minusta. Ja kyllä Beauvoirkin tätä kirjassa pohtii useamman kerran. “… all this odious deception! Maman thought that we were with her, next to her; but we were already placing ourselves on the far side of her history.”
Mutta päätyy silti siihen, että teko on oikeutettu.
Paitsi kuolemaa, kirja käsittelee äidin elämää, elämättömyyttäkin.
“She smiled. And both of us, my sister and I, had the same thought: it was that same smile that had dazzled us when we were little children, the radiant smile of a young woman. Where had it been between then and now?”
Äiti elää sairaalassa 30 päivää ja sairaus etenee nopeasti. Sisar ja Simone vuorottelevat vierellä olemista ja äiti horjuu houreiden ja painajaisten välimaastossa, välillä heräten kuin unesta; milloin päästään kotiin? Lopulta Simone ei ole paikalla, kun äiti kuolee. Sitäkin tämä käsittelee suorasukaiseen tyyliinsä.
“I did not particularly want to see Maman again before her death; but I could not bear the idea that she would not see me again. Why attribute such importance to a moment since there would be no memory?”
Kesken tämän kirjan lukemisen tajuan, että myös oma äitini on 78-vuotias.
Alan peilata Beauvoirin katumusta siitä, ettei tämä ehkä tutustunut äitiinsä ja siitä, kuinka tämä turhaan ärsytti oikeastaan jo pelkällä olemassaolollaan: “…since she was my mother, her unpleasant phrases irked me more than if they had come from any other mouth.”
Pakostakin mietin omaa äitiäni, suhdetta äitiin.
Simone de Beauvoir on terävä ja tarkka ihmisen tutkimusmatkailija, joka valaisee niin kauniit kuin vähemmän kauniit mielenmaisemat. Se tekeekin tästä itselleni erityisen arvokkaan kirjailijan. Kuten tämä sanoo pohtineensa jo lapsena: ihmiset (aikuiset ihmiset erityisesti) ovat linnoittautuneet muuriensa sisään ja uskaltavat kurkistella sieltä turhan harvakseltaan ulos. “As a child I was a frank little girl; and then I saw the way grown-ups lived, each shut up inside little private walls; sometimes Maman made a hole in the walls, a hole that was quickly plugged up again.”
Kirjallisuus voi parhaimmillaan (ja Simone de Beauvoir edustaa minulle sitä parhautta) rikkoa, tai ainakin mataloittaa, muureja ihmisten välillä, kun huomaa, ettei ole ainoa jonkun tunteen tai ajatuksen kanssa. Kirjailija Ali Smith on kirjoittanut tähän kirjaan esipuheen ja lainaa sen lopussa Simone de Beauvoiria itseään:
“If you can write, the very act of writing breaks down the separation… I believe that this is one of the absolutely irreplaceable and essential tasks of literature: helping us communicate with each other through that which is the most solitary in ourselves and by which we are bound the most intimately to one another.”
Ajattelin pitää vielä äitini monta vuotta lähelläni. Olisiko aika taas lukea jotain yhdessä – mataloittaa muureja ja lähentyäkin.
