Siitä ei pääse mihinkään, että jossain vaiheessa pitää puurtaa. Puurtamisessakin on toki erilaisia vaiheita. On niitä flow-vaiheita, joissa kirjoittaminen sujuu kuin itsestään, aika humpsahtaa ja onkin jo ilta ja pimeää ja teksti tuntuu aidolta, koskettavalta ja jotenkin virkeältä, uudelta ja samalla omalta. On niitä vaiheita, jolloin on pakko tukeutua itselle annettuihin lupauksiin ja päätöksiin sekä pelotella itseään deadlinella. Kun itsen kanssa sovittu liuskamäärä tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta, kaikki mitä kirjoittaa arvottomalta paskalta ja ennen kaikkea, siinä mitä kirjoittaa ei ole mitään omaperäistä, uutta tai kenellekään hyödyllistä. Maailma ei tosiaankaan kaipaa enää tätä kirjaa!

Ymmärrän, että moni haluaisi nimetä tämän vaiheen vaikkapa iloisen kirjoittamisen vaiheeksi ja on siinä parhaimmillaan tosiaan niitäkin hetkiä. Ei kuitenkaan kannata huijata itseään: kirjoittaminen on työtä, työ on työtä ja työ on joskus puurtamista. Jokainen päivä ei ole helppo kirjoituspäivä, jokaisena aamuna ei ponkaise sängystä ylös täynnä motivaatiota ja energiaa eikä kaikkina päivinä kykene luomaan parasta mahdollista. Mutta silloinkin pitää puurtaa jos haluaa saada aikaiseksi kirjan.

Siis osa 4/6 Puurtaminen.

Karl Ove Knausgårdin kirjassa Edvard Munchista So much Longing in So Little Space – The Art of Edvard Munch (engl. Ingvild Burkey) tämä käsittelee myös ylipäänsä luovuutta, luovaa prosessia ja sitä mikä on ”omaa”. Hän haastattelee kirjassaan taiteilija Vanessa Bairdia, joka tiivistää hienosti luovan työn kiehtovuuden ja kirouksen. Hän toteaa, että ei hengaile kovin paljoa taiteilijoiden kanssa sillä asiat usein jumiutuvat näiden kanssa, kaikesta tulee niin ”tärkeää”.

”And then I think, go to hell, it isn’t! It’s a way of seeing things, a way of being, and you make certain choices, you shove a little meaning into the everyday, and the days go by. Because it gets dreary at times, right. It’s not like you’re having such a fucking great time always.”

Puurtamisen paras kaveri on häkki. Ja sen serkku on itsekuri.

Kun asiat on laitettu jonkinlaiseen viitekehykseen, on nyt aika täyttää häkin eri lokerot. Jos et ole vielä tehnyt muistiinpanoja, puurtaminen kannattaa aloittaa siitä. Kun muistiinpanot on valmiit, asettelet niitä häkkiin, omiin lokeroihin. Tässä vaiheessa itse värikoodaan kaikki sekalaiset ja sekaisessa järjestyksessä olevat muistiinpanoni sisällysluettelon lukujen väreihin. Tyyliin 1. luku on punainen, 2. luku on vihreä, 3. luku on sininen jne. Sitten mekaanisesti ilman mitään sen syvempiä ajatuksia vielä, käyn läpi muistiinpanot, koodaan ne värillä, johon ne mielestäni temaattisesti kuuluvat ja tyrkkään sitten kaikki punaiset ykköseen, vihreä kakkoseen jne.

Tässä metodissa on parikin myönteistä puolta. 1. se antaa mukavaa puuhan tuntua samalla kun voi lykätä varsinaista puurtamista ja kirjoittamista 2. Se mataloittaa kynnystä tarttua itse kirjoittamiseen.

Itse kirjoittamisessa taas kannattaa toteuttaa sitä matalan kynnyksen politiikkaa, josta oli puhetta jo kirjoituksessa 1/6. Aloita jostain. Älä yritä aloittaa alusta vaan aloita jostain. Elokuvataktiikalla. kirjoitat vähän kuin kohtaus kohtaukselta, voit vaikka kirjoittaa värillä jos vielä pidät värikoodit paikoillaan. Tyrkkäät vain tekstiä punaisella ja sinisellä ja huolehdit loogisuudesta ja tarinan kokonaisuudesta myöhemmin.

Erityisesti jos kirjoittaa kirjaa jonkun toisen kanssa, on syytä pitää huolellisesti yhteisestä häkkisuunnitelmasta. Näin kaikkien kirjoittajien odotus kirjasta (ja toisista kirjoittajista) vastaa myös todellisuutta.

Kirja Muutosvoimaa oli yhteinen ponnistus Mika Sutisen kanssa. Ennakkoon ehdin jo iloita siitä kuinka pääsemme yhdessä ideoimaan ja ajattelemaan teemaa, joka on meille molemmille paitsi kiinnostava myös työssä arkea. Tämän suunnitelman päälle iski korona ja lopulta ideointi tapahtui enemmän sähköposteilla, meatseissa ja muutoin etänä. Se vei osan yhdessä ajattelun ilosta. Mikan kanssa olimme sopineet kumpi kirjoittaa ekat versiot mistäkin osiosta, joten kumpikin pysyi ideavaiheen jälkeen kauniisti omassa pilttuussaan. Kirjoittamisen jälkeen kävimme toistemme tekstejä läpi kommentoiden, haastaen ja kokonaisuutta parantaen. Lopulta käsissä oli käsikirjoitus, joka meni kustannustoimittajalle.

Jos kirjoitat toisen kirjoittajan kanssa pohjatyö kannattaa tehdä hyvin. Jo ennen kuin lupautuu kirjoittamaan yhdessä. Voihan olla, että ajattelu- tai kirjoittamistapa ovat niin eri planeetoilta, ettei yhteistä kokonaisuutta synny. Mikan tapauksessa tunsimme toisemme, toistemme ajatukset ja myös temperamentin. Kävelimme projektista sen päätyttyä edelleen ystävinä. Olemme suunnitelleet uuttakin yhteistä kirjaa.

Puurtamisen aikana on lupa käyttää kaikkia keinoja itsensä motivoimiseen. Lupauksia, kiristystä, pelottelua, porkkanaa, keppiä ja kaikkea siltä väliltä. Eikä aina kannata kurkottaa kovin korkealle. Saatan itselleni esimerkiksi luvata, että kunhan saan tietyn liuskamäärän valmiiksi saan tuijottaa typerää netflix-sarjaa tai syödä jäätelön. Palastelu ja tauottaminen yleensä kannattaa. Ja toisaalta saatan myös ottaa muutaman päivän keskittyneen tilan, jossa ei tarvitse huolehtia ruokahuollosta tai koiran viemisestä vaan voi vain keskittyä luomiseen. Tässä metodissa on se heikkous, että sitä kuvittelee helposti, että kunhan vain saa tarpeeksi aikaa ja tilaa, luovuus kukkii ja tulosta syntyy kuin itsestään. Yleensä ei. Käsissä voi olla melkoinen pettymys kirjoitusretriitin jälkeen kun maha on täynnä jäätelöä ja pää Netfllixiä eikä tekstistä ole tietoakaan…

Inspiraatiota ei kannata jäädä odottelemaan. Se pitää tehdä. Se tehdään kirjoittamalla. Mitä vaan, kuinka huonoa vaan, kunhan syntyy kamaa. Paras aika luovalle työlle oman kokemukseni mukaan on aikaisin aamulla. On mahdollista, että ihmiset eivät tässä mielessä ole samanlaisia. Itselleni mahdollisimman aikaisin kun muu maailma vielä tuntuu nukkuvan ja oma pää on kirkas ja aivot yön jäljiltä ovat puhtaat on maaginen aika kirjoittaa.

On hyvä muuten huomata, että puurtamisen vaihe ei ole editointivaihe. Tässä vaiheessa kannattaa luoda, tuottaa tekstiä ja iloita siitä, että sitä syntyy ja että paikoin se tuntuu olevan ihan kelvollistakin. Sen kelvottomuus paljastuu sitten kyllä seuraavassa vaiheessa, kun areenalle astuu Teurastaa kohdassa 5/6 Teurastaminen…

Tässä vaiheessa emme kuitenkaan vielä huolehdi siitä vaan elämme luovuuden vuoristorataa aina euforiasta epätoivoon ja sanomisen palavasta halusta oman ilmaisun inhoamiseen.

Mutta parhaimmillaan. Kirjoittaminen on ihanaa, se mahdollistaa itsen ja omien ajatusten tarkastelun, niiden liittämisen johonkin kokonaisuuteen, josta pyrkii saamaan otteen ja onnistumisen tunteen, kun kokee voivansa liittää oman pienen vaikuttavan osansa johonkin merkitykselliseen. Oli se sitten tietokirja jostain aiheesta tai fiktiota ihmisenä olemisesta. Se on liittymistä johonkin itseään suurempaan ja sellaisena jo itsessään merkityksellistä vaikka kirjoitus ei koskaan edes näkisi painokonetta.

Eli kyllä kannattaa puurtaa!

Jos haluaa kirjan aikaiseksi, on jossain vaiheessa pakko ryhtyä ikäväksi itselleen. Uteliaisuus on mahtava ja tärkeä ominaisuus, mutta valitettavasti ilman kurinalaisuutta siitä ei synny kirjoitettua kirjaa. Utelias on vapaa häröilemään ja syttymään yhdestä ja toisesta ajatuksesta. Utelias voi kuvitella kirjoittavansa kirjan millaisena haluaa, mutta varsinainen kirjoittaja joutuu valitsemaan minkä kirjan oikein kirjoittaa.

Kun alkaa kirjoittaa, joutuu valitsemaan polun, jota pitkin kulkee, näkökulman, jota puolustaa, reitin, joka vie perille. Kirjan kirjoittaminen ei ole Thelman ja Louisen roadtrip ilman päämäärää (joka ei päättynyt hyvin!) vaan retki, joka pitää suunnitella, jotta lopputuloksena on valmis paketti. Oli kyse millaisesta kirjasta hyvänsä, joutuu jossain vaiheessa miettimään rakennetta, sisällysluetteloa, sävyä, ja sitäkin, kenelle kirjaa oikein kirjoittaa. Ja ehkä vieläkin enemmän sitä, miksi joku viitsisi kaikesta olemassa olevasta kirjatarjonnasta lukea juuri tämän kirjan?

Tässä vaiheessa siis uteliaisuudella kerätty ajatuspilvi on hyvä muuntaa teoriaksi ja miettiä mitä merkitystä kirjalla on muille kuin itselle. Konkreettisesti se tarkoittaa esimerkiksi alustavan sisällysluettelon ja vaikkapa takakansitekstin hahmottelua. On aika astua hetkeksi häkkiin.

Tässäkin on vähän eroa riippuen kirjan luonteesta. Esimerkiksi kirjat Rytmihäiriö ja Konflikti päivässä erosivat prosesseina paljonkin kirjasta Pimeän yli.

Osa 3/6 Häkki.

Ensin on teoria, ajatus, näkemys.

Tietokirjassa tai bisneskirjassa, miksei esseekokoelmassakin (ja kenties fiktiossakin) on ensin ajatus tai näkemys. Jonkinlainen ”maailmanselitys” siitä kuinka kyseinen ilmiö, jota kirja käsittelee toimii tai asettuu. Rytmihäiriö-kirjassa ajatuksena oli maailman muuttuminen kokonaan toiseksi kommunikaatiovallankumouksen jälkeen. Kuinka silloin vaikkapa organisaatioiden tulisi toimia? Konflikti päivässä tutki sitä kuinka organisaatiossa ajatusten diversiteetti ihan aikuisetn oikeasti tapahtuu – teoriana jo aika alussa se, että hyssyttely, erilaisten näkemysten pelkääminen tai kulttuuri, jossa ennakkoluulottoman uteliaasti ei uskalleta tutkia asioita epäonnistuu kompleksisen maailman haasteissa. Kiinnostavaa muuten, että Konflikti päivässä -kirja tuntuu elävän nyt jotain uutta elämää. Siihen liittyvät teemat ovat esillä ja pyyntöjä puhumaan aiheesta on enemmän kuin silloin kun kirja ilmestyi vuonna 2017.

Taustamateriaali suodattuu myös oman teorian kautta: puolesta ja vastaan. Lopulta on uskallettava rajata, luoda viitekehys, kehikko, jota kautta pystyy järjestämään kaiken sen mitä haluaa aiheesta sanoa. Parhaita työvälineitä ovat siinä ns. myyntipuhe tai takakansiteksti ja sisällysluettelo.

Ei kannata ajatella vielä tässä vaiheessa, että takakansitekstin pitäisi olla lopullinen. Se tuskin on sitä. Kun kuitenkin joutuu vastaamaan kysymyksiin kenelle, miksi, miksi juuri minä olen oikea ihminen tästä kirjoittamaan, selventää samalla omia ajatuksia aiheesta ja omista motiiveistakin. Samalla suuntaa tekemisen ulospäin itsestä. Vaikka kirjoittaja – näin uskon – aina kirjoittaa myös itselleen, pelkästään oman navan ympärillä pyöriminen ei ehkä kuitenkaan luo lukijalle parasta mahdollista kokemusta. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö kirjassa vois olla henkilökohtaista otetta. Kirjoittaja kuitenkin parhaimmillaan pitää huolen siitä, että palvelee lukijaa.

Sisällysluettelo on tässä vaiheessa samalla tavalla vasta alustava, ennemmin se viitekehys, rakenne, johon teksti asetetaan. Tietokirjan kirjoittamisessa rakenne on erityisen hyödyllinen ja helpottaa kirjoittamista merkittävästi. Samalla se tekee kirjoittamisen helpommaksi luomalla ”palasia”, joihin uskaltaa tarttua sen sijaan että yrittää kirjoittaa alusta loppuun kirjan. On ihan eri juttu aloittaa tiistaiaamuna kirjoittamaan vaikkapa osiota johtamisen muutoksesta kuin kirjoittaa kokonainen kirja.

Sisällysluettelo luo samalla kirjoittamiseen häkin, jonka sisällä saa temmeltää, mutta jonka ulkopuolelle ei tässä vaiheessa kannata katsella. Valmistakin on jossain vaiheessa synnyttävä eikä kaikkia ajatuksiaan voi laittaa yhteen kirjaan. Sisällysluetteloa kannattaa käyttää myös jonkinlaisena to do -listana ja aikatauluttaa kirjoittamista sen mukaan, jotta pysyy kurissa eikä ala turhaan viivytellä ja työntää kirjoittamisen tuskaa myöhemmäksi. Rakenne tekee sukeltamisen helpommaksi, madaltaa kynnystä ja luo tyytyväisyyden tunnetta etenemisestä.

Pimeän yli -kirja oli vähän erilainen kirja. Se oli kirjekirja, jossa Hannu Mäkelän kanssa kirjoitimme toisillemme kirjeitä ja vaihdoimme kuulumisia milloin mistäkin, elämästä, ajasta, jossa elämme, ihmissuhteista. Silloin rakennetta ei oikeastaan ollut, kirjeet liikkuivat tiuhaan tahtiin ja lopulta käsissä oli jopa aika paksu kirja.

Medicien naapurissa -kirja on kiinnostava esimerkki rakenteen voimasta. Kirjoitin kirjaa Italiassa eräänä kesänä. Kolme kuukautta aikaa ja siitä melkein kaksi työnsin kirjoittamista jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Jossain vaiheessa tajusin, että kirja ei valmistu koskaan jos en ota itseäni niskasta kiinni. Tuntui kuitenkin vaikealta kirjoittaa kirjaa Italiasta ja omista kokemuksista siellä. Mistä aloittaa? Miten käsitellä aiheita, millaisella sävyllä? Kun sitten loin rakenteen ja ajatuksen kirjoittaminenkin alkoi sujua. Rakenne palasteli urakan sopiviksi paloiksi ja antoi siihen punaisen langan, jota kirjoittajanakin voin seurata.

On hyvä huomata, että tämä ajatusten järjestämisen vaihe ei vielä ole mikään mariekondo-vaihe, jossa valitaan vain kauniita ajatuksia ja lauseita lopputuotokseen. Häkki on tässä vaiheessa ainoastaan omaksi avuksi, jotta on edes teoreettinen mahdollisuus tuottaa se minkä takakansitekstissään on lukijalle luvannut.

Sitten alkaakin varsinainen urakka, kirjoittaminen – osa 4/6 Puurtaminen. Jatketaan siitä myöhemmin.

Oikeastaan Hyppy ei ehkä edes ole varsinainen ”vaihe” kirjoittamisessa vaan enemmän jatkuva haaste, joka pitää ylittää yhä uudelleen. Oman tekstin luominen – on se sitten liiketoimintaan liittyvän konseptin tekemistä tai esseiden kirjoittamista – tuntuu merkitykselliseltä ja ruokkii ihmisessä monia myönteisiä asioita. Kirjoittamisen tila on parhaimmillaan myös puhtaimmillaan sitä kuuluisaa flow-tilaa muistuttavaa. Kunhan muistaa olla olematta itse itsensä pahin vihollinen ja eliminoi selkeimmät häiriötekijät jo itse. On vaikea päästä läsnäolemisen syvään tilaan jos kännykkä vilkkuu silmänurkassa ja heti kun tekstissä syntyy hankala hetki siirtyy sähköposteihin. Ihan vain vilkaisemaan. Ihminen on erittäin taitava rakentamaan itsensä ja luomistyönsä väliin esteitä. On toki mahdollista, että olen ainutlaatuinen siinä, mutta pahaa pelkään, että en ole.

Kaiken takana on kuitenkin uteliaisuus.

Jos sopii, kerron kirjasta, jota seuraavaksi alan kirjoittaa. Kun olen saanut edellisen kommentoitua kustannustoimittajalle, eli viimeistelyvaihe on tehty (siitä 6/6 myöhemmin), pääsen aloittamaan seuraavan kirjan ja mielestäni koko kirjoittamisen parhaan vaiheen.

2/6 Uteliaisuus/Tiedon kerääminen

Usein – ja uskon, että se koskee monia meitä – mielessä on jokin kirja, jonka haluaisi kirjoittaa. Usein se liittyy siihen, että on itse utelias aihetta kohtaan, tietää aiheesta tai kokee sen niin tärkeäksi, että siitä pitäisi kirjoittaa. Tai kyseessä on joku omakohtainen kokemus, jonka haluaa sanallistaa. Hesarissa kirjailija Ville Verkkapuro toteaa hienosti omasta kirjaprosessistaan kuinka monen oman elämän tapahtuman merkitys aukenee vasta kun siitä kirjoittaa. Kirjan kirjoittaminen on myös ihan mahtava tilaisuus oppia lisää, hakea tietoa aiheesta, joka jo muutenkin kiinnostaa, syventää omaa ajatteluaan siitä ja palata lähteisiin, jotka ovat inspiroineet.

Oli syy mikä tahansa taustalla on jonkinlainen herännyt uteliaisuus ja varsinkin jos kyseessä on tietokirja (vaikka uskoisin, että myös fiktiossa joutuu keräämään tietoa moneltakin kantilta), on uteliaisuutta päästävä toteuttamaan eli sitten kerätään tietoa.

Seuraavan kirjan (joka ilmestyy WSOY:n kustantamana helmikuussa 2024) työnimenä on Kuinka toisen ymmärtämisestä tuli niin vaikeaa – vai onko se aina ollut. Ajatuksena on siis käsitellä sitä, kuinka me ihmiset toisiamme ymmärrämme, tai emme ymmärrä, ja mikä sitä erityisesti estää tai toisaalta millaisessa mielentilassa/ympäristössä tuetaan toisen ymmärtämistä. Teema on kiinnostanut itseäni jo pitkään. Olen lukenut aiheesta erilaista faktaa, uusia tutkimuksia, ihmisen käyttäytymistä selittäviä teoksia ja vaikkapa keskustelukulttuurin kehittymistä tutkivan Sherry Turklen teoksia, joissa tämä pyrkii ymmärtämään myös digitaalisen viestinnän tuomia vaikutuksia ihmisten väliseen vuorovaikutukseen. Poliittinen polarisaatio, sosiaalisen median dynamiikka ja kuinka se läikähtää normielämään ja arkiseen kanssakäymiseen on kiinnostavaa.  Toki, jos minulta kysytään, myös fiktio on mitä suurimmassa määrin materiaalia siihen, kuinka ymmärtää toista. Siihenkin on kuitenkin kiinnostava perehtyä paremmin; mitä tutkimus sanoo vaikkapa fiktion vaikutuksesta ihmisen empatiakykyyn tai haluun ymmärtää toista.

Tässä vaiheessa ei ole vielä sisällysluetteloa, ei oikeastaan edes hahmotelmaa siitä mitä kirjassa mahdollisesti on. Tässä vaiheessa kirjoittaja on vielä vapaa ja se on ihanaa! Maailma on auki, materiaalia voi kerätä monesta näkökulmasta, mitään ei tarvitse vielä rajata. Amazon paukkuu ja tutkin kirjahyllyni läpi sillä silmällä, että mitä sieltä jo löytyy. Esimerkiksi tätä ”Ymmärrys-kirjaa” varten lähdemateriaalipinossa on nyt jo mm. seuraavat kirjat:

Rosa Hartmut: Resonance: A Sociology of Our Relationship to the World

Sherry Turkle: Reclaiming Conversations

Sherry Turkle: The Empathy Diaries: A Memoir

Priya Parker: The Art of Gathering

Charles H. Vogl: The Art of Community

Dean Burnett: Emotional Ignorance

Parag Khanna: Move – How Mass Migration will Reshape the World – and what it means for you

Adam Smith: The Theory of Moral Sentiments

Helen Thompson: Disorder

Anand Giridharadas: The Persuaders

Max Fisher: The Chaos Machine

Sami Keto: Enemmän kuin sapiens

Johann Hari: Stolen Focus

Hamish McRae: The World in 2050

Terrence Real: Us

Eric Barker: Plays Well With Others

Matthew Lieberman: Social

Anne Applebaum: Twilight of Democracy

Katy Milkman: How to Change

Adam Grant: Think Again

Malcolm Gladwell: Talking to Strangers

Pema Chödron: Don’t bite the Hook

Vivek Murthy: Together

Antonio Damasio: Feeling and Knowing

Lisa Feldman Barrett: How Emotions are Made

Samalla kun kerään iloisesti materiaalipinoon paljon enemmän kamaa kuin mihin koskaan ehdin perehtyä (tai ainakaan tämän projektin puitteissa), olen avannut kännykkään oman muistiinpanosivun satunnaishavainnoille. Lähetän itselleni jatkuvasti tekstiviestillä mieleen putkahtavia ajatuksia, keskustelunpätkiä, artikkeleita tai yhtäkkisen valaistumisen – sen kirkkaan ajatuksen, joka ratkaisee kaiken – huomatakseni aika usein, ettei se nyt niin uniikki ajatus ollutkaan, mutta siitä voi kyllä kehittää jotain.

Viimeinen itselleni lähettämä viesti esimerkiksi on sisällöltään seuraava:

”Ymmärrys – julkinen häpäisy ja mitä se tekee ihmiselle/halulle ymmärtää – wiredin tutkimus/ole yhteydessä tutkijoihin – Kriittinen korkeakoulu/verbaalinen väkivalta verkossa -kurssi/ilmoittaudu”

Viimeisimmistä viesteistä itseltäni itselleni löytyy myös tämän blogin kuvituksena toimiva tekstiviesti. Viestit eivät välttämättä merkitse paljon mitään ulkopuoliselle, mutta itse tiedän heti mitä esimerkiksi tuolla HUS-jutulla tarkoitan, ja siitä tulee todennäköisesti esimerkki siitä kuinka journalisminkaan tehtävä ei enää tunnu olevan vain tuottaa ymmärrystä vaan vaikkapa otsikointi ja kehystäminen tietoisesti kärjistää, jopa vääristää tavalla joka luo hämmennystä ja vähentää ymmärtämistä.

Kun tekstarikenttä alkaa täyttyä, käytän muutaman tunnin purkaakseni ne kaikki word-dokumenttiin, joka vielä näyttää iloisen sekavalta kirpputorilta erilaisia ajatuksia, aihioita ja artikkeleita. Sanomattakin on selvää, että tämä on valtavan energisoivaa ja maltan tuskin odottaa sitä hetkeä, kun saan kirjoittaa. Jossa on sitten omat haasteensa, sillä jossain vaiheessa on aloitettava ”vakavasti” ja siitä vaiheesta alkaa polun muodostuminen. Kun valitsee polun, jota kulkee, sulkee myös pois muut kiinnostavat polut. Yleensä ensimmäinen sellainen vaihe tulee 3/6 – Häkki -vaiheessa. Kuitenkin samalla kun kerää tietoa ja naputtelee hajanaisia ajatuksia alkaa itse asiassa jo kirjoitettua materiaaliakin syntyä vähän kuin vahingossa.

Jos projektilla on kiire ja tähän vaiheeseen on aikaa käytettävissä alle 5 viikkoa, teen muistiinpanot samalla. Jos aikaa on enemmän, kuten tässä projektissa, en tässä vaiheessa vielä tee varsinaisia muistiinpanoja. Lukiessani ja törmätessäni johonkin kiinnostavaan merkitsen kyllä paikan talteen.

Jos mielessä on siis se kirja, mikä pitäisi tai jonka haluaisi kirjoittaa, kannattaa aloittaa helpoimmasta eli omasta uteliaisuudesta. Imeä ennakkoluulottomasti kaikkea sitä mikä lisää omaa ymmärrystä aiheesta tai syventää ja jopa haastaa omaa ajatusta. Tästä vaiheesta kannattaa myös nauttia. Yhtäkkiä joku tv-ohjelma tuntuukin juuri olevan kiinnostava metafora ajatukselle, twitterissä vastaan tulee artikkeleita juuri siitä aihealueesta, jotka taas johtavat syvemmälle ja ehkä lopulta jonkun tutkijan pakeille.

Maailma tuntuu runsaalta ja avuliaalta. Tämä kirjan tekeminenhän on ihanaa! Kunnes…

To be continued osassa 3/6.

”Miten sä kirjoitat siis kirjan?” kysyi eräs tuttu, kun käytiin kahvilla ja kerroin, että kässäri on kustannustoimittajalla. Wsoy:ltä ilmestyy toukokuussa Levoton lukija, hyvin henkilökohtaisella otteella kirjoitettu kirja lukemisesta, kirjoista ja erityisesti elämästä peilaten sitä kirjoihin ja lukemiseen.

Jäin kuitenkin pohtimaan kysymystä. Kirjan kirjoittamisen prosessi on tietysti kaikilla vähän erilainen, itselläkin riippuen siitä onko kyseessä vaikkapa bisneskirja tai esseekokoelma. Huomaan kuitenkin, että itselle on muodostunut jonkinlainen tapa hahmottaa ajatukset valmiiksi kirjaksi. Siihen kuuluu monenlaisia teknisiä ja psyykkisiä vaiheita, joista pitää päästä yli, nauttia tai puskea läpi.

Tutun esittämän kysymyksen inspiroimana ajattelin, että avaisin lyhyesti mitä oman kokemuksen mukaan kirjan kirjoittaminen prosessina on, jos se kiinnostaa jotain muitakin. Korostan, että puhun vain omasta kokemuksesta, enkä ole kirjoittanut fiktiota, joka saattaa olla erilainen kokemus.

Helpointa olisi sanoa, että kirja vaatii kirjoittamista ja tietysti se vaatii sitä. Ammattikirjailijalla on ehkä erilainen elämäntapa, sellainen, joka kiertyy kirjoittamisen ympärille. Sen sijaan jos kirjoittaa kirjoja ns. oman työn ohessa, se liikaakin varmasti keskittyy lopputulokseen. Koen useimmiten kirjoittamisen iloa, mutta joudun kyllä myös puskemaan. Siitä enemmän myöhemmin, nyt ollaan vasta alussa.

Saanko kertoa tarinan ensimmäisestä kirjasta, jonka kirjoitin.

Kirja oli Tästä asti aikaa (kyllä, se on se biisin nimi) (ja kyllä, bändiltä kysyttiin lupa nimen käyttöön), kirja ajatuksistani yhteiskunnasta aika tuoreena poliitikkona. Editan J-P Pietiäinen ehdotti, että mitä jos laittaisin ajatuksiani, joita olin myös kolumnoinut, kirjaan. No mikä ettei. Olin otettu, imarreltu ja ihmisenä, joka syöksyy mieluusti hommiin ja opettelee tekemällä, ajattelin, että kokeillaan. Kirja!

Lähtö oli räjähtävä. Aloitin esipuheesta.

Sitä kirjoitinkin sitten seuraavat pari kuukautta. Versiossa 328 (liioittelen vain vähän!), J-P totesi, että mitä jos ryhtyisin kirjoittamaan itse kirjaa ja tehdään esipuhe sitten viimeiseksi. Tuli ilmi, että en osaa kirjoittaa kirjaa. Tuli myös ilmi, että en tajunnut kuinka kirja kirjoitetaan. Elokuvia ei kuvata ensimmäisestä kohtauksesta viimeiseen vaan kohtauksia kuvataan ja sitten niitä editoidaan ja lopulta käsissä on kokonaisuus. Kirjaa ei kirjoiteta (puhun toki vain omasta kokemuksesta, enkä fiktiosta) sivulta 1 sivulle 297 vaan sitä kirjoitetaan paloissa. Varsin epätäydellisissä paloissa.

Mutta ensin pitää mennä kynnyksen yli. Se tapahtuu parhaiten palastelemalla.

Paras neuvo J-P:ltä oli: ajattele, että kirjoitat kolumneja, mutta merkkimäärä ei kahlitse. Sitten tehdään punainen lanka, kun on ajatuksia, mistä sen rakentaa. Alkoi sujua.

Eli.

Miten kirjoittaa kirja/1: Ensin on hypättävä kynnyksen yli. Ryhtyä. Se tapahtuu parhaiten kynnystä madaltamalla.

Jostain vähän aikaa sitten luin, että paras tapa saada luovaa työtä eteenpäin, välttää väistely, viivyttely ja pelokas kynnyksellä värjöttely (joka on usein epäonnistumisen pelkoa), on lopettaa kokonaan ajatus aloittamisesta ja sen sijaan vain ”jatkaa”. Kynnys madaltuu, kun sitä tavallaan ei ole. Sen kuin painellaan tässä eteenpäin. Kyllä me tää osataan! Myöhemmin tulee sitten ”Teurastaja”, mutta palaamme siihen, kun sen aika on astua areenalle…

Edelleen muuten olen sitä mieltä, että Tästä asti aikaa -kirja on tosi tyylikäs ulkoasultaan. Sen suunnitteli Kimmo Kivilahti, johon tutustuin aikoinaan yli 30 vuotta sitten ajamalla ojaan auton, jossa Kimmo oli kyydissäni. Sittemmin Kimmosta tuli yksi Suomen parhaista AD:sta, älyttömän taitava visuaalinen visionääri, joka muutamasta sanasta luo kokonaisen ilmemaailman aina kirjankansista yritysilmeeseen asti.

”Onpa ihanaa pitkästä aikaa lukea tarinaa, joka vie mennessään niin, että lukemista on vaikea lopettaa” totean miehelleni lukiessani Mohamed Mbougar Sarrin kirjaa Miesten syvimmät salaisuudet (suom. Marja Luoma ja Sampsa Peltonen). Kirja ei kuitenkaan ole mikään pinnallinen hömppä vaan vetävän tarinan sisään on ujutettu viisautta ja kiinnostavia ajatuksia elämästä, ihmisestä, elämän tarkoituksesta ja kirjallisuudesta. Oikeastaan koko kirjassa jahdataan jotain kirjallisuuden mysteeriä, sitä joka puhuttelee ihmistä ja tämän räpellystä omassa elämässään, vastausta johonkin epämääräiseltä tuntuvaan elämän tarkoitukseen. Kirja väittääkin, aika kiinnostavasti, että vastauksen etsiminen on väärä näkökulma. Sen sijaan jokaisen on löydettävä oma kysymyksensä:

”Jokaisen ihmisen on löydettävä oma kysymyksensä. Miksi? Että saisi vastauksen, joka paljastaisi oman elämänsä tarkoituksen? Ei, sillä elämän tarkoitus paljastuu vasta lopussa. Kysymystä ei etsitä sen takia, että elämän tarkoitus selviäisi. Sitä etsitään, jotta saadaan kokea aidon, vaikean kysymyksen synnyttämä hiljaisuus. Kysymys, johon ei ole olemassa vastausta. Kysymys, jonka ainoa tarkoitus on muistuttaa sen esittäjää arvoituksesta, joka kulkee hänen elämänsä punaisena lankana. Jokaisen ihmisen on etsittävä omaa kysymystään, jotta hän pääsee hipaisemaan valtavaa mysteeriä, joka on hänen kohtalonsa ytimessä: sitä ei koskaan selitetä hänelle, mutta sillä on silti keskeinen asema hänen elämässään.”

Jäin oikein pohtimaan tätä ajatusta ja tajusin, että olen itse asiassa löytänyt oman kysymykseni jo kauan sitten ja kuin intuitiivisesti asettanut elämäni sellaiseksi, että siihen voi jopa löytää jonkinlaisen vastauksen.

Pariisissa asuva senegalilaiskirjailija Diégane saa kuulla mystisestä melkein sata vuotta vanhasta romaanista Epäinhimillisyyden labyrintti, jonka kirjoittaja katosi kirjan julkaisemisesta syntyneen skandaalin yhteydessä eikä koskaan enää palannut tai kirjoittanut – ainakaan julkisesti. Mohamed Mbougar Sarr kirjoittaa niin kirjoista, kirjallisuudesta kuin kirjailijoistakin.

”Puhutaanko nykyään kirjallisuudesta ja esteettisistä arvoista vai sittenkin ihmisistä, heidän ruskettuneisuutensa asteesta, äänestään, iästään, hiuksistaan, koirastaan, pimppikarvoistaan, kotinsa sisustuksesta, takkinsa väristä? Puhutaanko kirjoittamisesta vai identiteetistä? Tyylistä vai medianäkyvyydestä joka tekee tyylistä sivuseikan? Kirjallisesta luovuudesta vai henkilökeskeisestä sensaatiohakuisuudesta?”

Kuinka paljon kirjan esilletuonnissa korostetaan tai keskitytään kirjan ulkopuolisiin seikkoihin, brändiin, provokatiivisuuteen, ikään, sukupuoleen, eksoottisuuteen, kirjailijan mielipiteisiin päivänpolttaviin asioihin, siihen kuinka tämä käyttäytyy sosiaalisessa mediassa tai kuinka paljon tällä on seuraajia niissä kanavissa. Ja onko siinä mitään väärää?

Lopulta Miesten syvimmät salaisuudet on kirja ymmärtämisestä ja siitä kuinka tärkeää ihmiselle on tulla ymmärretyksi ja kuinka tämä ymmärretyksi tulemisen tarve voi myös harhauttaa omalta polulta, sosiaalinen tarve olla tykätty, haluttu ja ihailtu ohjaa niin tekemistä kuin kirjoittamistakin. Lopputuloksen saama vastaanotto tulee tärkeämmäksi kuin itse tekeminen. Kirjailijalla kirjoittaminen, meillä muilla joku muu. Ja lopulta Mbougar Sarr osoittaa, että itse asiassa ihmistä ei kukaan (ei ehkä edes itse) pysty kokonaisvaltaisesti ymmärtämään sellaisena kuin tämä on. Siksi sen vaatiminen tai kaipaaminen on hukkaan heitettyä energiaa – ja sosiaalisen median keskusteluissa huomaa kuinka vahingollista se on myös yhteiselle ymmärtämiselle. Yhteisen hakemisen sijaan jokainen huutaa omaa totuuttaan, haluaa tulla ymmärretyksi ja unohtaa yrittää ymmärtää.

”’Kaikki on täytetty’ tarkoittaa, että hän oli lopulta ymmärtänyt, että kirjallisuudessa tulee harvoin ymmärretyksi, mutta sen lisäksi kirjailijan pitää tehdä kaikkensa, ettei häntä koskaan täysin ymmärrettäisikään. Kun kaikki on täytetty, hän saa kirjoittaa vapaana siitä ahdistuksesta, että tulisi väärinymmärretyksi, koska ei enää toivo tulevansa ymmärretyksi.”

Sen sijaan, että yritämme läpivalaista niin itsemme kuin toisemmekin, mitä jos onkin hyvä säilyttää vähän mysteeriä? Mitä jos kaikkea ei pidäkään yrittää ymmärtää (ja vääntää oman mielen mukaiseksi) vaan pitäisikin antaa olla?

Kuten sanottu, tämä oli kirja, joka pitkästä aikaa oli yhtä aikaa vetävä ja syvä, nopea ja pysähdyttävä. Monitasoinen tarina ilman keinotekoista briljeerausta. Tähän asti tämän vuoden paras kirja, mutta toki mennään vasta helmikuussa. (Ja itse asiassa on yksi toinenkin kandidaatti: Mohsin Hamidin Viimeinen valkoinen mies, siitä myöhemmin lisää).

Kiinnostava ja samaistuttava ajatus kirjassa myös puheesta ja hiljaisuudesta:

”Vähäpuheisen, oikeasti hiljaisen ihmisen tapaaminen asettaa aina kyseenalaiseksi oman puheen merkityksen ja tarpeellisuuden, ja silloin alkaa miettiä, suoltaako suustaan pelkkää kiusallista höpinää, kielellistä kuraa.”

Itsehän törmään tähän joka kerta mökkipaikkakunnallani Läsäkoskella. Puheen rytmi ja tapa keskustella eroaa merkittävästi helsinkiläisestä lähes hysteerisen nopeasta ja usein pinnalla liikkuvasta pikapuheesta. Keskustelu paikallisten kanssa tuntuu pelaavan ihan eri säännöillä kuin täällä kotona. Hitaus, puheen tauot, pohdinta. Huomaan hiljaisuudessa ryhtyväni puhumaan vielä enemmän, ikään kuin tyhjä tila, hiljaisuus, pitäisi täyttää jollain ja se on juuri minun tehtäväni. Ihan kuin puheella kannattelisi kohtaamista. Hiljaisuutta on vaikea jakaa kiusaantumatta. Muistan joskus ajatelleeni ravintolassa jostain hiljaisesta pariskunnasta viereisessä pöydässä, kuinka näillä ei ehkä enää ole hyvä parisuhde, kun ei ole mitään sanottavaa toisilleen. Mitä jos se onkin päinvastoin?

Mitä jos juuri hiljaisuudesta tunnistaa asettumisen, läheisyyden ja syvyyden? Ehkä juuri hiljaisuus pyrkii ymmärtämään ja puhe itsekkäästi tekemään itsensä ymmärretyksi.

Ystävättärelläni, J:llä, on sängyn vieressä hylly, jossa on 50 hänen tärkeintä/parasta kirjaansa juuri tällä hetkellä. Hylly on elävä ja hengittävä, sitä järjestellään, sieltä poistetaan ja sinne lisätään elämän ja lukemisen mukaan kirjoja. Eräs tuttuni aikoinaan totesi, että kun tämä kuolee, hän haluaa, että hänen (varmaankin törkeän kallis) kellonsa pysäytetään siihen aikaan. Olen ihmetellyt, että mitä ihmeen väliä sillä on? Laitetaanko se kello sitten arkkuun tämän mukana vai pitääkö se kehystää läheisille, jotka sitten tuijottavat tätä kuolinaikaa muistellen tuttavaani?

Mutta mitä jos keräisi J:n innoittamana sellaisen hyllyllisen kirjoja? Elämänsä aikana keräisi itselle tärkeimmät kirjat lähelle, katsottavaksi, uudelleen luettaviksi, esiteltäviksikin, jos huvittaa. Sitä voi tuunata niin pitkään kun elämääkin virtaa. Kun kuolee, hylly tavallaan pysähtyy sellaiseksi kuin sen on juuri silloin halunnut olevan. Läheiset voivat sitten tulkita, muistella tai ihmetellä ihmistä ja tämän elämää juuri niiden kirjojen kautta, jotka olivat itselle ne merkityksellisimmät.

Eilen päätin viimein ottaa itseäni niskasta kiinni ja rakentaa sen oman 50 parasta kirjaa kirjahyllyni.

Homma meni heti hankalaksi.

1.En ole luokittelun ystävä.

2. Absoluuttinen luokittelu on aina hankalaa ja toisaalta mikä ihmeen raja on 50? Joku jää tietysti yli, vaikka yrittäisin punkea sen joukkoon.

3. Tällainen lista on aina aikansa tuote, juuri tämän päivän lista itselle tärkeistä kirjoista. Se siis ei voi olla absoluuttinen lista.  

Se tästä 50 parhaan kirjahyllystä ehkä tekeekin kiehtovaa, se ei ole lopullista. Paitsi sitten kun ”kello pysähtyy”.

4. Pitääkö sen olla tärkeysjärjestyksessä?

5. Vierastan ajatusta ”paras”, se sisältää hankalan arvoasetelman ja muodostaa turhaan kynnystä mieluisimpien kirjojen listaan.

6. Entä millä lailla paras? Sisällön näkökulmasta, mahdollisen kirjaan liittyvän muun merkityksen näkökulmasta?

7. Kun ryhdyn napsimaan kirjahyllystäni itselleni merkityksellisimpiä kirjoja törmään myös määrään. Väkivalloin rajaamalla sain 79 kirjaa.

8. Jos Michel de Montaignen esseitä on 3 osaa, lasketaanhan se yhdeksi? (Tässä välissä tekstaan ystävälleni, joka on laittanut ajatuksen päähäni, tämä vastaa onneksi, että lasketaan, huh)

Vierastan edelleen ”paras”-sanaa. Ristin siis projektini ja hyllyni mieluummin hyminähyllyksi. Se on hyllyllinen kirjoja, jotka juuri tällä hetkellä koen itselleni merkityksellisiksi, sellaisiksi, että katselen ja lehteilen niitä mieluusti, ne tuovat iloa ja onnellisuuden tunteita, ne hymisyttävät oikealla tavalla.

Ja mitä ne sitten ovat? Hylly ei ole vielä valmis. Toukokuussa ilmestyy kuitenkin kirja Levoton lukija ja ennen kuin se menee painoon, on hyllyn oltava kuosissa. To be continued siis…