Gustave Flaubert: Rouva Bovary (suom. Anna-Maija Viitanen)
”Ettekö tiedä, että on sieluja, jotka eivät koskaan saa rauhaa? He kaipaavat välillä haaveilua, välillä toimintaa, puhtaita tunteita siinä missä kiihkeitä nautintojakin, ja se ajaa heidät kaikenlaisiin kuvitelmiin ja mielettömyyksiin.”
Flaubertin kuuluisa sanonta kuuluu: ”Madame Bovary, c’est moi!”; minä olen rouva Bovary. Todellisuudessa sanotaan, että inspiraation lähde Rouva Bovary -romaaniin oli eräs avioliittotragedia.
André Bernardin kirjan Saanko esitellä, Madame Bovary (suom. Ruth Routa) mukaan Flaubert olisi ollut vuonna 1948 masentunut, koska ei edistynyt kirjoittamisessaan. Tämä kirjoitti parhaillaan romaania, johon ei ollut tyytyväinen. Hänen ystävänsä ehdotti, että hän kirjoittaisi romaanin parhaillaan puhututtavasta sensaatiomaisesta uutisaiheesta: Delamaren tapauksesta.
Eugène Delamare oli mennyt naimisiin ensimmäisen vaimonsa kuoleman jälkeen sievän ja tuhlaavaisen Delphinen kanssa. Delphinen kohtalo muistuttaa rouva Bovaryn vastaavaa; kyllästyminen maalaiselämään ja avioliittoon, lukuisia suhteita muiden miesten kanssa, vaatteita ja koruja, velkaantuminen ja lopulta tunteidensa aiheuttamien sotkujen tahraamana tämä otti myrkkyä ja tappoi itsensä 27-vuotiaana. Flaubert pusersi romaania kahdeksan vuotta. Jälkeenpäin Flaubert kiisti minkäänlaiset yhteydet esikuvaan: ”Madame Bovaryssa ei mikään ole totta.” Ja tuskinpa onkaan. Niin tylsän yksiulotteiseksi Flaubert tämän kirjoitti.
Se on aina vähän ärsyttänyt minua. Kuinka Flaubert rakentaa Emmasta sellaisen typeryksen, että Emmasta on vaikea pitää. Kun loppu kohtaa (Emma myrkyttää itsensä eli tekee itsemurhan), aika moni lukija on varmaan sitä mieltä, että ”sitä saa mitä tilaa”.
Emma Bovary on nainen, joka ei löydä onnea. Päällisin puolin ääliö, pinnallinen hulttio, joka ahnaasti haluaa, haluaa, haluaa. Jotain, mikä ulkopuolelta toisi onnea. Miehen, rikkauksia, muotitavaroita. Avioliiton piti tuoda onni, mutta ei tuonutkaan.
”Ennen avioitumistaan Emma oli kuvitellut tuntevansa rakkautta, mutta kun onnea, jota tuosta rakkaudesta olisi pitänyt seurata, ei kuulunutkaan, hän arveli erehtyneensä. Ja hän pohti mielessään, mitä elämässä loppujen lopuksi tarkoitettiin sanoilla ”onnellisuus”, ”intohimo” ja ”huuma”, jotka kirjoissa olivat kuulostaneet niin kauniilta.”
Sitten tulee rakkausjuttuja. Onni lipsuu silti käsistä. Mikään todellisuudessa ei vedä vertoja romanttisille kuvitelmille.
”Mutta Emman sisintä raastoivat halut, raivo, viha. Jäykästi laskostettu leninki kätki alleen tunteiden myllerryksen ja siveät huulet vaikenivat ahdistuksesta. Emma oli rakastunut Léoniin ja haki yksinäisyyttä voidakseen rauhassa antautua armaansa ajattelemiseen. Miehen näkeminen olisi häirinnyt mielikuvista nauttimista. Léonin askelten ääni sai Emman sydämen tykyttämään, mutta kun tämä oli läsnä, tunne haaleni ja jäljelle jäi vain vahva hämmästys, joka lopulta muuttui alakuloksi.”
Mieskirjailijan naishahmona Bovary on pääosassaankin esimerkki siitä, kuinka käy, jos haluaa liikaa, on liikaa, yrittää saada elämästään kaiken irti. Naisesta tulee moraaliopetus. Parempi elää kaikin puolin säästeliäästi. Kitsastella niin varoja kuin itseään, tunteita kuin älyä, seikkailunhalua ja uteliaisuutta.
Tässä kirjassa häiritsee sen kylmyys. Miksi rakkaus on Flaubertista typerää, miksi sitä ei kannata etsiä? Miksi Flaubert haluaa alleviivata sitä, että Emma (naiset?) on typerä, romantiikan nälkäinen pinnallinen hölmö, joka ei edes osaa laskea velkojaan? Kun kirjaa lukee uudempia kertoja (olen itse lukenut tämän kolme kertaa) on helpompi huomata myös muut hahmot ja tarkastella niitä. Kaikki ovat itse asiassa karikatyyrejä, omalla tavallaan typeriä jokainen. Emman aviomies elää avioliitossa, jonka kokee todella onnelliseksi, vaikka vaimo on varsin onneton. Kokemukset ovat aina subjektiivisia. Kuinka paljon me itse asiassa toisen tunteista tiedämme? Aviomies on keskinkertainen lääkäri, joka ajattelee saavansa arvostusta, koska hänellä on kaunis vaimo. Kaikki hamuavat arvostusta, rikkautta, rakkautta ja tarttuvat niihin miten voivat. Emma on vain räikein esimerkki tästä.
”Hän olisi kenties halunnut uskoutua jollekulle. Mutta miten puetaan sanoiksi epämääräinen kaiherrus, joka muuttaa muotoaan kuin pilvet ja pyörteilee kuin tuuli? Häneltä puuttuivat siis sanat, puuttui tilaisuus, uskallus.”
Flaubert kuitenkin antaa selkeän moraaliopetuksen: Emma on yksinkertainen, yksiulotteiselta vaikuttava syntinen hupakko, joka saa mitä ansaitsee: huonon lopun. Huikenteleva nainen on aina ”vääränlainen”, nainen, joka rikkoo kaavaa, on aina kapinallinen. Mies, joka huikentelee, on rakastettava hulivili, seikkailija on rohkea edelläkävijä (ei mikään kummallinen friikki) ja kun mies tekee jotain, tämän teot kirjataan historiaan urotekoina toisin kuin naisten, joiden teot ovat saattaneet unohtua kokonaan.
”Onnellinen hän ei yhtä kaikki ollut, ei nyt, ei milloinkaan! Mistä oikein johtui tämä elämän riittämättömyys, tämä että kaikki heti turmeltui hänen lähellään…?”
