Leena Krohn: Valeikkuna
“- Rakas Gaard, sanon hänelle, – niin kauan kuin oman todellisuutensa voi edes osittain valita, jokainen valitsee. Jokainen haluaa ohittaa tai jopa kieltää sen mielettömyyden, jota pidetään yhteisenä ja siksi aitona todellisuutena. Se on meidän oikeutemme ja yhä enemmän suorastaan velvollisuutemme. Olkaamme siis eskapisteja, kukin omalla tavallamme!”
Valeikkunan kelluja on jäänyt mieleen pyörimään siitä kun 15 vuotta sitten luin kirjan. Ei se siellä nyt koko aikaa pyöri, mutta mielikuva tästä miehestä, joka on valinnut mukavuuden ja eristäytymisen ihmisistä, on vahva.
Valeikkunassa päähenkilönä on siis filosofian opintoja harrastanut filosofimies, joka on rakennuttanut kotiinsa kelluntatankin, jossa voi kellua kaiket päivät. Kelluminen on olotila, josta filosofi nauttii. Hän viettää enemmän ja enemmän ajastaan kelluntatankissa, kunnes pelkkä kävelykin alkaa olla tuskaista. Hän on maalauttanut yläpuolelleen valeikkunan, elävän näköisen illuusioikkunan. Työkseen hän ottaa vastaan asiakkaita, joiden kaikenlaisia ongelmia hän ratkoo filosofian keinoin.
Kirja koostuu suurimmaksi osaksi näistä filosofin asiakastapaamisista, joiden aikana pohdiskellaan niin ihmissuhteessa pettämistä kuin ihmisten murhaamistakin. Ulkopuolella oleva maailma on kova, jossa Harppi-niminen liiga murhaa matemaattisen tarkasti ihmisiä, jossa lapset ovat enimmän osan aikaansa Mukamukamaassa, eli virtuaalimaailmassa ja jossa filosofin ystävä osallistuu ruoskintariitteihin. Tämän kaiken keskellä pohditaan ihmisyyttä, etiikkaa ja sitä, kuinka maailmasta tuli sellainen kuin tuli. Elämme yhä enemmän virtuaalisesti, nykyäänhän yhä useampi voi todellisuudessa tehdä työnsä, vaikka kelluntatankista jos huvittaa.
Mitä oikein on tapahtumassa? Kaiken pitää olla helppoa, yhä useampi kääntyy kohti omaa napaa ja vuorovaikutus muihin ihmisiin tapahtuu somealustoilla. Kaiken voi hoitaa jollain pillerillä.
“Jos ihminen muuttuu ja kehittyy, jos hänestä tulee parempi tai terveempi ihminen, edes pikkuhiukkasen verran, eikö ole samantekevää, millä keinoin muutos tapahtuu? Ehkä muutoksen saa aikaan uskonto, uuttera opiskelu, rakastuminen tai ruokavalion muutos, näköala vuorelta tai kävelyretki satamaan. Mutta ehkä syynä voi olla myös gingkbo biloba tai ketamiini tai jokin muu kemiallinen aine, rohto, pilleri…”
Onko sillä väliä, tapahtuuko ihmisen kehittyminen työllä tai pillerillä? Tämän pohdinnan aiheuttaa nuori Tatu, joka parantelee itseään, kehittää itseään kemikaaleilla. Samaa Tatua ja tämän “ongelmaa” pohditaan luvussa Ketamiini, jossa Tatu on jo ylittänyt aineiden käytössään sen kynnyksen, että ymmärtää enää ehkä itse mitä puhuu:
“Voiko ihminen olla älykäs, jopa nerokas, jos kukaan toinen ei ymmärrä häntä?”
Toisaalta voivatko ajatukset olla älykkäitä tai nerokkaita, viisaita tai hyödyllisiä, jos niitä kehittelee eristyksissä kaikista muista ihmisistä. Vaikkapa kelluntatankissa. Eikö viisaus lopulta synny yhteisenä ponnistuksena, vuorovaikutuksessa muihin?
Valefilosofi, valeikkuna, valemaailma. Mikä enää on todellista ja totta? Kuin alleviivatakseen tätä kysymystä Leena Krohnin kelluva filosofi vielä nukahtelee; unen ja valveenkin maailma sekottuu.
Kirja on sopivan outo, filosofisen pohtiva ja kysyy enemmän kysymyksiä kuin esittää väitelauseita. Virkistävää. Tämä oli ensimmäinen Leena Krohn sitten lastenkirjan Riioraa. Tämän jälkeen olenkin sitten lukenut kaikki hänen kirjansa.
