Julian Barnes: Levels of Life
“I wish you had met her, and so met more of me.”
Tämä on erikoinen kirja, kolme tarinaa, ensin kevyttä ja leikittelevää lopuksi syvää surua. Julian Barnes kirjoittaa tässä surustaan hänen vaimonsa kuoleman jälkeen.
”You constantly report things, so that the loved one ‘knows’. You may be aware that you are fooling yourself (though, if aware, are at the same time not fooling yourself), yet you continue. And everything you do, or might achieve thereafter, is thinner, weaker, matters less. There is no echo coming back; no texture, no resonance, no depth of field.”
Barnes kirjoittaa hyvin, yllättävästi ja yhtä aikaa keveästi ja painavasti. Kuten aina. Koskettavin tarina on viimeinen, Barnesin vaimosta tai oikeastaan surun ja rakkauden luonteesta kertova tarina. Näennäisesti tarinat eivät tunnu oikein sopivan sen paremmin tyyliltään kuin aiheiltaan toisiinsa. Lopulta niitä ehkä kuitenkin yhdistää rakkaus.
”So why do we constantly aspire to love? Because love is the meeting point of truth and magic. Truth, as in photography; magic, as in ballooning.”
“… the grammar, like everything else, has begun to shift: she exists not really in the present, not wholly in the past, but in some intermediate tense, the past-present. Perhaps this is why I relish hearing even the slightest new thing about her: a previously unreported memory, a piece of advice she gave years ago, a flashback of her in ordinary animation. I take surrogate pleasure in her appearances in other people’s dreams – how she behaves and is dressed, what she eats, how close she is now to how she was then; also, whether I am there with her. Such fugitive moments excite me, because they briefly re-anchor her in the present, rescue her from the past-present, and delay a little longer that inevitable slippage into the past historic.”
Hyllyssäni näyttää olevan 10 Julian Barnesin kirjaa, muutamia pari kappaletta samaa. Kirjasta The Noise of Time olen kirjoittanut täällä ja kirjasta Nothing to Be Frightened Of täällä.