Hannu Väisänen: Kuperat ja koverat
”Tavallisen miehen järki on kuutiomainen, mutta kaikki olennaiset visiot elämässä ovat pyöreitä niin kuin tuhkelot ja savumunat.”
Tämä on kuvataiteilija, kirjailija Hannu Väisäsen omaelämäkerrallisen trilogian (joka ei tainnut jäädä trilogiaksi) päätösosa. Ehkä itse pidin kirjasta Toiset kengät vieläkin enemmän. Kokonaisuutena tämä on kuitenkin vahva lukukokemus ihmisenä kasvamisesta, odotuksista, pettymyksistä, sopeutumisesta ja sopeutumattomuudesta. Oman erityisen, ainutlaatuisen minä-identiteetin löytämisestä. Väisänen kirjoittaa tunteista suoraan, kipeistäkin. Ehkä erityisesti niistä. Ristiriidoista, joita läheisissä ihmissuhteissa vääjäämättä syntyy. Siitäkin kuinka aina ei löydy sopua, yhteistä.
”Miten niin omantunnon kysymyksiä? Et kai sinä aio tuottaa isällesi sitä pettymystä että… Istu vielä takaisin penkille ja harkitse… ajattele takamuksillasi, jos se on tarpeen. Päällä ajateltu tuottaa monesti pettymyksen.”
Samalla Väisäsen kieli on reipasta, mehevää. Nautittavaa. Proust-piirin vieraanakin ollut Väisänen kertoi valmistelevansa seuraavaa kirjaansa. Odotan.
”Se oli ilmatiivis elämys jonka avaaminen ja purkaminen oli mahdotonta, saati että ketään olisi voinut päästää siitä osalliseksi. Niele itse, niele yksin, komensin itseäni. Ja minä nieleksin, mutta se teki kipeää. Se toi hyvän, melkein onneen viittaavan tunteen joka ei ollut kaukana tuskasta. Elämysten ääripäät koskettivat toisiaan.”
Kirja Taivaanvartijat teki aikoinaan ison vaikutuksen. Olen kirjoittanut siitä Nykypäivä-lehteen vuonna 2013 näin:
Hannu Väisänen: Taivaanvartijat (Otava, 2013) 284 s.
Harva kuvataiteilija pystyy maalaamaan tekstillä. Vielä harvempi pystyy niin voimakkaaseen kuvaukseen taiteestaan ja siihen liittyvistä ajatuksistaan kuin Hannu Väisänen. Itse asiassa ei tule mieleen ketään muuta. Hannu Väisäsen monipuolisuus ja lahjakkuus ihmisenä ja taiteilijana alkaakin olla jo vähän kohtuutonta. Ei ihme, että Oulu on tuntunut nuoresta Väisäsestä ahdistavalta. Taivaanvartijoissa Väisänen palaa Ouluun, nyt kirkkotaiteen merkeissä. Väisänen on kutsuttu maalaamaan alttaritaulu. Kirja kertoo paitsi siitä myös kokonaisuudessaan Väisäsen suhteesta kirkkoon, uskoonkin ehkä.
Kaikki alkaa sunnuntaista. Maanantain kautta.
Maanantai on viikonpäivä, jota harvoin näkee ylistettävän, pikemminkin päinvastoin. Kirja alkaakin hätkähdyttävästi: ”Aina, lapsuudesta lähtien olen rakastanut maanantaina, tarkemmin sanoen maanantaiaamuja, noita ylösnousemuksen hetkiä. Koko maanantai on yhtä käärinliinoista irrottautumista, Lasaruksen vapauttamista. Jo hyvin varhain opettelin maanantai-sanan kaikilla mahdollisilla kielillä, aivan kuin toisten kielien maanantai olisi laventanut entisestään minun maanantaini ihanuutta.”
Maanantai on Väisäselle vapahdus sunnuntaista, jota värittää kirkossa käyminen ja siihen liittyvä ahdistus. Vielä aikuisenakin Väisänen suhtautuu kirkkoon ja kirkonmiehiin lapsuuden kautta. Alttaritaulun tekemiseen hän suhtautuu paitsi vakavasti myös selkeästi missiona. Voisiko kirkkotaide olla jotain muuta kuin mitä se nyt on? Voiko alttaritaulussa olla keltaista väriä?
Alttaritaulujen maalaamisen välissä nuori Väisänen etsii rakkautta, löytää vanhemman ruotsalaisen naisen ”mesenaatikseen” ja löytää myös hienon kirkkoherran. Ennen kaikkea kirjasta välittyy intohimo taiteeseen. On ehkä pakko etsiä nuo alttaritaulut. Enpä olisi uskonut ”kirkkomatkailevani”. Siitä voi kiittää (tai syyttää Hannu Väisästä).
(Huomiona täältä vuodesta 2024 – alttaritaulut nähty!)
Lyhyet
Millainen taiteilija?
”Leuhka, itsevarma taiteilija tai sellaista näyttelevä saa luultavasti viestinsä tehokkaammin perille kuin se joka hyörii ja häärää avajaisissaan kuin kyökkipiika, nyyhkien koko ajan essunsa kulmaan. Minä olen jotakin noiden kahden väliltä.”
Elämänohje:
”Muista tämä: kanna tulta aina mukanasi, niin kuin alati leiriään vaihtavat alkuasukkaat kuljettavat pussissaan tulen siementä”, toteaa ruotsalainen Greta. Hyvä ohje itse kullekin.
