Rakel Liehu: Helene
”Puhun uskotellakseni itselleni, että ymmärrän jotakin. Ajatukseni tempoilevat kuin marionettipallot.
Jätin tänään toisen puolen kasvoistani maalaamatta. Olen tuntematon kartta, olen (ihminen on aina) kesken.”
Schjerfbeck oli minulle ennestään tuttu omakuvistaan, surullisista, synkistä, mystisistä. Muutamia vuosia sitten jonotin muiden joukossa Ateneumiin Schjerfbeckin näyttelyyn katsomaan näitä oman aikansa selfieitä.
Jotain ihmistä lähentävää, intiimiä on toisen ihmisen kasvoissa, niiden tulkitsemisessa, myös siinä kuinka kukin meistä itsensä näkee. Schjerfbeckin selfiet kuitenkin eroavat nykyselfieistä oleellisella tavalla. Niissä ei tunnuta tavoiteltavan täydellistä vaan haetaan jotain muuta, totuutta, itseä? Ne ovat ennemmin tutkielmia itsestä kuin pysähtyneitä kiiltokuvia. Viimeisissä omakuvissa on jo tuska ja kuolemakin läsnä.
”Se että vajavaisessakin rakkaudessa (muuta ei olekaan) kokee avaruuden vauhdin… mutta jumalan kiitos! vajavaisessa maalaustuokiossa myös.
Ehkä vajavaisuus ja uhkaava kuilu, syvyys, on osa rakkauden unohtumatonta täydellisyyttä.”
Rakel Liehun kirja oli jäänyt lukematta aikanaan, mutta kun Antti Jokisen elokuva (jonka muuten jätin kesken kun katsoin sitä kotona) sai ensi-iltansa, otti Wsoy myös kirjasta uuden pokkaripainoksen ja pääsin minäkin kelkkaan. Ja pidin. Romaanin lukeminen samoihin aikoihin näyttelyn kanssa antoi maalauksiin syvyyttä. Esimerkiksi tarinan Sirkustytön tai Toipilaan taustalle. Omakuviin erityisesti. Melkein kuin olisi ollut läsnä hetkessä, jossa maalaus syntyi. Kirja Helene on uskomattoman hieno kuvaus taiteilijan elämästä vähän kuin sisäkautta, Rakel Liehu pääsee sisään taiteilijaan tavalla, joka antaa lukijalle kurkistuksen johonkin syvempään, myös sellaiseen, johon voi samaistua. Taiteilija saa temperamentin, hengen, tunnekuohut.
Liehu kirjoittaa kauniisti, runollisestikin, maalaamisesta, väreistä ja taiteilijan luomisen ilosta ja tuskasta.
”Turhat detaljit poistuvat kumarrellen. Väristyskin on uusi: kullanhohdetta ja mustaa, varjot kastanjanruskeat.
Piilotan työn yläkomeroon. Haluan tutkia sitä, korjata rauhassa, panna taas piiloon. Haluan katsella sitä, koska se on taas erilainen versio, yhä terävämmin tyylitelty.
Lystikäs!
Sävyt sopivat keskenään yhä varmemmin yhdessäolosta.”
Taitelija elää ajasta toiseen uusien tulkintojen kautta, mikä on upeaa. Mahtoiko tämäkään taiteilija sittenkään aavistaa, että 2000-luvulla ihmiset jonottavat Ateneumiin katsomaan tämän taidetta. Tai että hänestä tehdään elokuvaa.
Villa Gyllenbergissä on vielä 9.6. asti näyttely Schjerfbeck ja muoti – taidetta ja pukuhistoriaa 1880–1950. Itselleni se konkretisoi vielä yhden näkökulman taiteilijaan: tämähän oli ehkä turhamainen, kiinnitti huomiota estetiikkaan myös pukeutumisessa. En oikein tiedä miksi, mutta se tuntui inhimillistävän taiteilijaa entisestään. Tai tähän tuli uusi sävy: kujeileva, flirttailevakin.
”Se että ymmärtää toista nopeasti, yhtä nopeasti kuin lintu lentää pesäänsä, on eräs nimi rakkaudelle. Ei ehkä ymmärrä kaikkea, mutta haluaa oppia.”
