Aila Meriluoto: En minä vielä pääty
”Minä kuitenkin vielä uskon tuohon ’terveisiä elämästä tältä kohtaa’. Minä en siedä, että ihmiset on kasvatettu häpeämään omaa kokemistaan. On tärkeää jättää viestiä siitä, mitä ihminen todella kokee, miten suhtautuu siihen kaikkeen. Ihmisen velvollisuus on kertoa suoraan tältä kohtaa eikä hirveästi peitellä elämäänsä kuin jotain kakkakasaa. Me elämme ja koemme, basta!” (22.4.2010)
Aila Meriluoto ei ole minulle tuttu eikä siksi siis myöskään rakas tai tärkeä kirjailija. Jostain syystä Tämä 2008-2010 kirjoitettuihin päiväkirjoihin perustuva kirja kuitenkin houkutteli. Ehkä siksi, että kuten Meriluoto tuossa edellä toteaa, tämä uskoo suoraan ja rehelliseen kirjoittamiseen, siihen, että on arvokasta olla toisille auki, avata omaa sisäistä maailmaa ja sitä kautta saada meidät huomaamaan, että sisimmässä kaikilla ihmisillä on samanlaisia kokemuksia ja tunteita aina rakkaudesta häpeään, vihasta kaipuuseen.
”Ihminen purkaa päiväkirjoihinsa tulikuumaa nykyisyyttään päästäkseen siitä irti, harmonisoituakseen.” (31.1.2010)
Tämä oli todella virkistävää luettavaa. Ja samaistuttavaa.
”Minä sanoin eilen Anterolle: – Sinä olet minulle hyvin rakas.
Antero tietysti sanoi: – Ja sinä minulle.
Mutta tärkeintä on se, että minä uskalsin sen sanoa. A:n sanat olivat kepeää ja ystävällistä vuorovaikutusta, ei minulle ole turhia luuloja. Mutta min olen (ehkä) nyt avautunut, luopunut tosi kivisistä muureistani, jotka olen pystyttänyt koko loppuelämäni varalta.” (10.5.2009)
Onhan tämä sillä tavalla myös paljastavaa, että ihminen on kutakuinkin samanlainen iästä riippumatta. Rakkaudessa ja monessa muussakin. Kiinnostavasti sitä nuorempana ajattelee vanhempien ihmisten sisältä paistavan viisauden ja kokemuksen johtavan automaattisesti myös johonkin sisäiseen tasapainoon, mielenrauhaan ja vakauteen. Kun vanhenee huomaa, että temperamentti on edelleen temperamentti. Ja hyvä niin.
”Jollakin tavoin tuntuu kuin olisi keskellä pyörrettä. Jotakin on tapahtumassa. Ja itse olen kyyryssä ja veressä kuohuu. (28.1.2009)
”Entäpä jos minulla olisi äänityslaite, jonka äkkiä näppäisi päälle kun alan ajatella ääneen – sillä minä todella ajattelen ääneen. Olen jo kauan puhunut itsekseni, todella ääneen. Muotoillen tietoisesti ajatuksiani – unohtaen ne saman tien. Ehkä se olisi parempi kuin kirjoittaa muistiin niitä rippeitä, joita jää jäljelle – koska ne tuoreet, juuri syntyvät, unohtuvat saman tien. Toisaalta minuä tietysti hion niitä tällä välimatkalla kohti kirjallista ilmaisua. Puhellessani suoraan koneeseen siihen syntyisi välimatka. Ehkä siinä pitääkin olla pieni välimatka. Pieni hiomisen prosessi. Jospa se suora olisi vain mökelystä. Hm. Täytyy suodattaa, joka ideasta täytyy suodattaa ne ensimmäiset mölyt pois. Tavallaan kynä tekee sen.” (6.12.2008)
