Ali Smith: Kevät (suom. Kristiin Drews)
Mua on yhtäkkiä ruvennut uudestaan kiinnostamaan mitä sille miehelle tapahtuu siinä Ali Smithin Spring-kirjassa. Sille, jonka ystävätär kuolee ja se rupeaa tutkimaan sitä Rilkeä ja Mansfieldia, totean miehelleni mökin saunassa.
”Syy siihen, että Dickensin tarina on hieno, on nimittäin juuri siinä mitä mies tekee. Hän päästää irti katkeruudesta. Päättää että mennyt on mennyttä. Tarina päättyy profeetalliseen näkyyn, jossa yhden sukuhaaran poika taistelee toisen sukuhaaran pojan kanssa rinta rinnan, samalla puolella yhteistä vihollista vastaan, ranskalaiset ja englantilaiset samassa juoksuhaudassa. Sota ei lopu, tarinassa sanotaan. Mutta viholliset voivat loppua. Ajan mittaan tilanteet voivat vaihtua, ja se mikä näyttää jossain elämässä kiveen hakatulta, lukkoon lyödyltä ja suljetulta, voi muuttua ja avautua, ja se mikä jonain aikana näyttää mielettömältä ja mahdottomalta, voi jonain toisena aikana olla hyvinkin mahdollista.”
Olin päättänyt lukea Smithin kirjat vuodenaikoinaan (vaikkei niillä sinänsä ole mitään tekemistä vuodenaikojen kanssa, ainakaan selkeästi, tuntui vain hauskemmalta ajatukselta), aloitin viime syksynä Syksy-kirjasta, etenin Talvi-kirjan kautta Kevät-kirjaan, johon jumahdin. Olin ostanut kirjan alkuperäiskielellä, mutta aloin kuuntelemaan sitä automatkoilla puhekeikoille ja takaisin. Alku oli vauhdikasta ja sitten alkoi tökkiä. Osin se saattoi johtua äänikirjasta; lukija joutui koko ajan hokemaan ”she said, he said”, jotta kuulija pysyi perässä. Se ärsytti. Osin koko tarina tuntui pitkäveteiseltä. Masentunut mies ja päänsisäistä puhetta. Kirja jäi keväällä kesken.
Kun tulimme mökille, hyllystä löytyi suomenkielisinä sekä Kevät että Kesä. Ajattelin lukea Kesän, mutta olisiko se oikein? Voisiko sen lukea jos Kevät jäi kesken? Tunnustan, että minulle tekee edelleen tiukkaa jättää kirjoja kesken. Ali Smith vielä hankalana, onhan tämä loistava kirjailija. Olenko tyhmä kun en tajua Kevät-kirjan neroutta? En oikeastaan ollut huomannut, mutta mieleni oli askarrellut tämän Ali Smith -ongelman kanssa siitä asti, kun olimme ensimmäistä kertaa tänä keväänä käyneet mökillä, toukokuusta alkaen. Kunnes sitten totesin miehelleni, että yhtäkkiä Richardin elämä alkoikin taas kiinnostaa.
Jätin äänikirjan sikseen ja nappasin hyllystä Kristiina Drewsin (häneen ainakin voi luottaa!) suomennoksen ja etsin kohdan, johon olin äänikirjassa päässyt. Yllätyin. Kirja kertoi säilöönottoyksiköstä, turvapaikan hakijoista ja vartijoista. Mitäs hemmettiä… Olenko jo niin sekaisin, että Richard ja tämän kirjalliset tutkimukset ja eteneminen selkeästi kohti päätepistettä, oli joku toinen kirja?
Ryhdyn selaamaan kirjaa taaksepäin ja kyllä. Olen sattunut jäämään juuri siihen kohtaan, jossa näkökulma vaihtuu turvapaikanhakijoiden kautta Richardista pieneen tyttöön, Florenceen. Näiden tiet toki risteytyvät ja kirja pysyy hyvin kasassa.
Ja se kannatti lukea loppuun.
Ali Smith kirjoittaa suoraan ja väistelemättä inhimillisyydestä, ihmisistä ja siitä kuinka käännämme pään pois, epäinhimillistämme toisia ihmisiä joukoiksi, joita voi siirrellä, käännyttää, syrjiä ja epäillä.
Ajankohtaistakin siis.
