Adam Phillips: On Getting Better
“People don’t tend to come for psychoanalysis wanting an adventure, but perhaps they should.”
Adam Phillipsin lukeminen on kuin sukeltaisi keskelle jonkun katkeamatonta ajatuksen virtaa. Kirja tuntuu alkavan kuin keskeltä ja päättyvän kesken. Phillips on hengästyttävä, vauhdikas, pyörryttävä ja kiehtova. Phillips pyörittää ajatuksia ja teorioita niin moneen kertaan ympäri, että lukija ei oikein tajua lopuksi minne pyörähdettiin. Mikä siis on totta? Mihin me siis uskomme? Phillips ei ole mikään self-help kirja eikä anna vastauksia, ei latteita elämänohjeita eikä yritä olla mikään guru, joka ylhäältä neuvoo meitä elämään oikein. Phillips yrittää opettaa meitä ajattelemaan itse. Ja antaa siihen niin paljon eväitä, että se mikä tuntui kirjana kevyeltä, on niin täyttä asiaa, että luettuaan pitää pohtia vielä pitkään.
Siis oliko se niin, että kannattaa vai ei kannata pyrkiä parempaan?
Sekä että. Tietysti.
”Self-improvement can be self-sabotage. Too knowing of the future. A distraction, a refuge from one’s personal vision.”
Phillips tuntuu sanovan, että elämä on moniulotteinen kokemus, johon yksittäinen oppi vastaa huonosti. Hän pyörittää niin tässä kuin monessa muussakin kirjassaan (On Giving Up esimerkiksi, josta enemmän täällä) ajatusta siitä, että mistä tiedämme, että elämme elämää, jota haluamme elää. Miksi ylipäätään kannattaa pohtia sitä, miksi ei vain elä? Tämä ei kuitenkaan ole niitä perinteisiä ”läsnäoloterapeutteja” vaan pitää kysymystä monimutkaisempana. Tässä kirjassaan hän määrittelee mm. traagisen elämänsankarin, tragic hero, joka sisukkaasti tavoittelee jotain mitä kuvittelee haluavansa. Onko se lopulta sitä mitä haluaa?
“We change because we have been wrong about our pleasure.”
Phillips yhdistää kiinnostavasti niin kirjallisuutta kuin filosofiaa ja psykologiaa. Hän tuntuu olevan terapian suhteen hieman kapinallinen: terapia tuntuu tavoittelevan ”parantumista” ja jo tavoittelemalla sitä sivuuttaa inhimillisen elämän ainutlaatuisuuden.
Lopulta hän siteeraa modernin psykologian isää William Jamesia pyrkiessään todistamaan, että ensinnäkin jokaisen pitää löytää oma totuus ja toisaalta, totuutta voi vaihtaa. Ihminen ei ole tuomittu uskomaan siihen mihin on tähän asti uskonut oli se sitten yhteisön uskomusmaailma tai omasta historiasta jäänyt päähänpinttymä, joka ei palvele sitä elämää, johon haluat. Olettaen, että tiedät mihin haluat…
“James’s pragmatism says: try a belief out if it appeals to you, give it time, and see what happens as a consequence of believing it; truth, he famously writes, happens to an idea, because you have to find out whether, and how, it works for you. It cannot already be decided that any belief is true for any given individual; only their experience with it will tell. A belief works for you in James’s sense if it gets you the life you want. And the life you want, he intimates, is an odd, surprising compound of the life you thought you wanted and the life you discovered you wanted; of the life you have and the life you aspire to. You can’t possibly know what you think about a belief until you have tried it out; you can’t possibly know whether a belief is true beforehand because you can’t know the future.”
