Alexandre Dumas: Monte-Criston kreivi (suom. Jalmari Finne)
Jostain syystä minulla on tätä kirjaa 2 kappaletta, toinen kotona, toinen täällä mökillä. Luulen, että olen hankkinut tämän Mikkelin Suomalaisesta kirjakaupasta jonain kesänä ajatellen, että luen tämän vielä kerran uudelleen. En ole kuitenkaan vielä lukenut. Tänä kesänä(kään) en ennätä…
Kirjaan Levoton lukija kirjoitin kirjasta näin:
Ensimmäinen ”oikea” vaikutuksen tehnyt ja vahvan muistijäljen jättänyt romaani, jonka olen lukenut, oli Alexandre Dumas’n Monte Criston kreivi. Se löytyy edelleen kirjahyllystä, jopa kaksin kappalein: toinen mökillä, toinen kotona. Luin sitä nuorena uudelleen ja uudelleen. Sen raastava epäoikeudenmukaisuus, petos ja rakkaudessa pettyminen, mutta ennen kaikkea sen jälkeinen tilinteko, huolellinen ja taitavasti suoritettu kosto, tekivät vaikutuksen. Koston suloisuus, kun juonittelu, valheet ja petollisuus maksetaan takaisin. Eikö jokainen teini salaa suunnittele sellaista?
Myöhemmin lukiessani kirjaa se näyttikin toiselta. Kreivi, entinen Edmond Dantès, käyttää vankilasta vapautuessaan elämästään ison osan kostamiseen eikä tämä kostaminen tunnu jalostavan miestä. Jonkinlaisena ydinajatuksena tuntui aikaisemmin mielestäni olevan se, että ihminen vapautuu vasta kun on saanut oikeutta. Todellisuudessa näin ei tietenkään ole. Harva saa oikeutta (mitä se sitten itsekullekin on) ja jos sitä ei kestä, katkeroituu.
Siinä missä kreivi Edmond Dantès tuntui aikaisemmin nerokkaalta, sinnikkäältä ja – jos nykysanoja käytetään – resilientiltä esikuvalta, tuntui aikuisena sama tyyppi surulliselta, pitkävihaiselta ja säälittävältä. Loppujen lopuksi elämä, joka pyhitettiin kostolle, olikin surullinen ja yksinäinen.
Alexandre Dumas’n kreivi vahingoitti lopulta kostolla eniten itseään.
Dumas ei ehkä yrittänytkään kertoa, kuinka kosto on suloista vaan päinvastoin?
Pitäisikö nuoruudessa vaikutuksen tehnyt kirja jättää lukematta uudelleen? Antaa sen kuulua siihen tunnemyllerryksen tilaan, jossa itsekin on teininä ollut. Vai onko sen uudelleen lukeminen huojentavaa juuri siksi, että pystyy näkemään edes jotain omaa henkistä kehitystä?