Edith Södergran: Runoja (suom. Uuno Kailas)
Tähdet
”Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä.”
Olen viettänyt kaikki elämäni kesät (muutamaa Italianhairahdusta lukuunottamatta) Etelä-Savossa, Läsäkoskella, saarenpäässä. Vasta muutama vuosi sitten lukiessani Panu Rajalan kirjoittamaa Eino Leino elämäkertaa Virvatuli, tajusin, että paitsi että Leino on viettänyt omia kesiään näillä Kangasniemen seuduilla Otto Mannisen vieraana ja innoittunut Puulan maisemista mm. Nocturneen, hän on myös soudellut ihan tästä saaren ohi.
Eino Leinon, suven ja runouden päivänä mökiltä ei kuitenkaan löydy Leinoa. Sen sijaan Arto Lappia, Eeva Kilpeä ja Edith Södergrania (myös elämäkertana) löytyy. Södergranin runoutta leimaa alarekisteri, mutta ei aina. Tämän ystävä kirjailija Hagar Olsson neuvoo Södergranin lukijoita seuraavasti: ”Älkää lukeko niitä kirjallisuutena. Ottakaa ne sinä, mitä ne ovat: monivärisinä ja kauniina kipinöinä pajasta, jossa erään elämän kärsimykset ja erheet taottiin totuuden järkäleeksi.”
Olemisen riemu
”Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.
Olen osa kaikkeuden suurta voimaa,
yksinäinen maailma miljoonien maailmojen parissa,
niinkuin ensi luokan tähti, joka sammuu viimeksi.
Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!
Riemu tuntea ajan jäisen-kylmänä valuvan suoniansa
pitkin
ja kuunnella yön hiljaista virtaa
ja seisoa vuorella auringossa.
Käyskelen aurinkoa pitkin, sieson auringolla,
en tiedä mistään muusta kuin auringosta.
Aika – muuntajatar, aika – hävittäjätär, aika –
loihtijatar,
tuletko uusin juonin, tuhansin kavaluuksin tarjoamaan
minulle olemassaolon
niinkuin pienen siemenen, niinkuin kehään kiertyneen
käärmeen, niinkuin merellisen luodon.
Aika – sinä murhaajatar- väisty luotani!
Aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten
ja sanoo: kerran sammuvat kaikki tähdet,
mutta ne loistavat aina pelkoa vailla.”
