Andrea Köhler: Passing Time – An Essay on Waiting (englanniksi kääntänyt Michael Eskin)
“… as long as we have something to wait for, our life has a purpose.”
On mysteeri, kuinka tämä kirja on löytänyt minut tai minä sen. Todennäköisesti jonkun toisen kirjan kautta, jossa tämä essee on mainittu. Aihe on houkuttanut niin paljon, että olen hankkinut tämän Amazonista ja vielä käytettynä. Etulehdellä on omistuskirjoitus, jossa ehkä Ruby (käsiala on epäselvää) toivottaa Karinalle ja Arielille (?), että nämä luettuaan ”indulge in the art of expectancy”.
Pieni essee onnistuu tarkastelemaan odottamista mielenkiintoisesti monesta näkökulmasta. Odottaminen, kun siihen on pakotettu, tuntuu epäreilulta, sen ottaa henkilökohtaisesti:
“Being sentenced to waiting is a curse, and whoever puts it on us has us in his grip. A person or institution forces a rhythm of being upon us that goes against our own fundamental sense of lived time, and that’s what makes this situation so depressing. Waiting is impotence, and the fact that we might not be able to get out of this predicament on our own is a humiliation that skews our perception of the world as a whole – which is why the one waiting often feels that he has been wronged, that he is being penalized for no reason.”
Toisaalta odottaminen on osa kokonaisvaltaista kokemusta, mutta voi olla jopa parempaa kuin itse kokemus:
“The holiday never measures up, not because children’s expectations are too high but because the wait is so fun.”
Sanotaan, että nykymaailma ei mahdollista meille tylsistymistä, siis tavallaan juuri odottamista, aikaa, jossa huomio ei olisi suunnattu mihinkään vaan saisi vaeltaa tylsistyneenä mihin haluaa. Jokaiseen pitkästymisen mahdollisuuteenkin on heti saatava jotain ja usein se löytyy puhelimesta. Jossain tutkimuksessa ihmiset mieluummin satuttivat itseään kuin olivat tekemättä mitään. Ihmisellä on sisäänrakennettu kammo odottamiselle, olotilalle, jossa mitään ei tapahdu.
Liittyykö odottamiseen kuitenkin joku palkinto, jota välittömän tarpeen tyydytyksen kautta ei voi saada?
“Every advance also implies loss, and the seasons no longer filter into our memory through our taste buds the way Proust’s madeleine once did.”
“Being able to purchase strawberries from May to December comes at a price: they neither smell or taste anything, nor do they embody memories.”
Ja toisaalta, eikö odottaminen pidä meitä kiinni elämässä? Köhler määrittelee kliinisen depression näin: “It sets in when we no longer remember what we’ve been waiting for, and the only thing we are aware of in its void is the throbbing of time itself.”
