Usain Bolt: Salamaa nopeampi elämäni (suom. Jorma-Veikko Sappinen)
”Mutta menestyksestäni huolimatta yleisurheilu tuntui edelleen vain hauskalta, ei sen kummemmalta.
Rento asenne oli täydellisen sopiva urheilijalle. Olin aivan tyyni, odotin esityksiäni rauhallisin mieli, en mennyt tolaltani suurissa kilpailuissa, joissa vastus oli erityisen kova. Enkä missään nimessä ottanut kilpailemisesta stressiä, kuten jotkut muut pojat. He hermostuivat ennen lähtölaukausta, hautoivat pakkomielteisesti oman ennätyksensä parantamista. Minulla oli mestarin itseluottamus siksi, että olin niin rento.”
Sarjassamme outoja kirjoja kirjahyllyssäni… En oikein tiedä mikä sai minut joskus ostamaan tämän kirjan ja lukemaankin sen. Se on hieman kömpelö kerronnaltaan (tai no, todella kömpelö), mutta silti siitä henkii jotain liikuttavaa ja aitoa. Sitähän ei koskaan tällaisissa omaelämäkerroissa tiedä mikä on todellisuudessa totta ja kuinka itsevarma tai holtiton tai kunnollinen kertoja on elämässään tosiasiassa ollut. Tämä kirja tuntuu siltä, että Usain Bolt on jutellut elämästään ja sen on Matt Allen kirjannut ylös. Kirja on tehty ehkä aika nopeasti, se on ilmestynyt vuonna 2013. Lempinimeltään ”Lightning Bolt” jamaikalaisen sanotaan olevan kaikkien aikojen kovin pikajuoksija.
Mutta enhän edes pidä urheilusta! Jos olen rehellinen, en ole katsonut Pariisin olympialaisista yhtään mitään, en edes avajaisia. En tiedä mikä minua vaivaa, mutta se ei vain kiinnosta yhtään. Siis ei yhtään. Joskus aikaisemmin (1988) olen herännyt yöllä katsomaan Ben Johnsonin ja Carl Lewisin kaksintaistelua, suosikkini Johnson voitti. Myöhemmin tämä jäi kiinni kielletyistä aineista ja suoritus hylättiin. Menetinkö silloin uskoni urheiluun? En usko, mutta syystä tai toisesta, elän nyt elämänvaihetta, jossa urheilun seuraaminen ei kiinnosta.
Ihmiset sen sijaan kiinnostavat, myös Usain Bolt. Tässä on ihmisenä jotain kiehtovaa, rentoa, lapsenomaista innostusta ja iloa. En tiedä kuinka elämä on eläkeläistä sittemmin kohdellut, mutta tämän asenne elämään oli inspiroiva ja kadehdittavakin.
”Juttu on niin, että olin nähnyt monen yleisurheilussa ja muissa lajeissa pilaavan uransa siksi, että muut olivat sanoneet, mitä he saavat ja mitä eivät saa tehdä. Se oli alkanut melkein siitä hetkestä, kun he olivat menestyneet, ellei aiemminkin. Heiltä oli viety ilo. Vastapainoksi heille tuli tarve napata huumeita, juoda itsensä joka ilta humalaan tai ruveta rellestämään. Jotkut sekosivat uransa päätyttyä täysin ja vahingoittivat muita. Pari urheilutähteä oli kuollut paheidensa takia. Tajusin, että minun olisi nautittava elämästä, jotta pääni pysyisi terveenä. Kunhan vain pysyisin lain puitteissa enkä tekisi pahaa muille, minulla ei olisi hätää.
Ankaran karussa elämässä ei mielestäni ollut järkeä. Siinä mielessä olin varmaan aika samanlainen kuin useimmat muut. Halusin nauttia elämästä, ja tiesin miten kävisi, jos elämäntapaani jollain lailla kahlittaisiin.”
