Pascal Mercier: Sanojen paino (suom. Tuulia Tipa)
”Onko loppujen lopuksi näin: kun pyrkii turhaan muotoilemaan koettua sanoiksi, joutuu väistämättä tutustumaan kokemukseen tarkkaan, aivan tarkkaan, ja tunnustelemaan sen sisäisiä rajoja? Juuri seko on liikkeelle paneva voima kirjoittamisen takana?”
Sanojen paino ei saanut ihan yhtä hurmioitunutta vastaanottoa kuin Yöjuna Lissaboniin. En tiedä, minulla on henkilökohtainen vahva ja lämmin suhde Yöjuna Lissaboniin -kirjaan (luin sitä yhdessä itselleni tärkeän ihmisen kanssa ollessamme eri maissa – fyysisen läheisyyden jotenkin korvasi yhdessä lukemisen kokemus), mutta pidin silti vähintään yhtä paljon Sanojen painosta. Voi olla, ettei siinä ole kunnollista tarinaa tai kirjallisia kommervenkkejä vaan enemmän filosofiaa, kuten esimerkiksi Hesarin arvio toteaa. Silti. Se oli lämminhenkinen ja kaunis kirja rakkaudesta, elämästä ja sanoista ja niiden merkityksestä.
“Hän oli usein toivonut voivansa kohdata asiat ilman sanoja, asiat ja ihmiset ja tunteet ja haaveet – ja sitten sanat olivat kuitenkin tulleet taas väliin. Hän sanoi toisinaan, että koki asiat vasta, kun oli pukenut ne sanoiksi, ja ihmiset katsoivat häntä epäuskoisina.”
Monissa ajatuksissa tunnistin itseni. Vaikkapa siinä kuinka lopulta elämä tuntuu helposti sellaiselta ”odotushuoneelta”, milloin tämä sitten ”oikeasti” alkaa. Kunnes huomaa, että se alkoi aikoja sitten. Ja kohta jo ehkä loppuu…
”Tällä hetkellä minusta miltei tuntuu kuin olisin koko elinaikani odottanut, että elämä vihdoin alkaisi. Kuin en olisi ikinä ollut täysin läsnä, täysin mukana elämässäni. Mutta mitä olen oikein odottanut? Mikä laskettaisiin elämän alkamiseksi, hetkeksi, jossa olisin varauksetta valmis sanomaan: nyt elän, ja niin on hyvä? Minulla ei ole aavistustakaan – ja se järkyttää, niin vasta nyt havaitsemani odotuksen tunne kuin sen käsittämisen puutekin, se on kummallista, hämmentävää tietämättömyyttä.”
Onneksi odotushuonekin on pelkkä illuusio ja aloittaa voi heti kun vaan tajuaa.
”On kaunista elää, sillä eläminen on alkamista, aina, joka hetkenä.”
”Runous hidastaa aikaa, mitätöi sen ja vapauttaa meidät sen kahleista, on se sitten sanojen runoutta kirjallisuudessa tai äänen runoutta musiikissa. Sen myötä syntyy nykyhetki, tietyllä tapaa ikuinen nykyhetki, ikuinen, koska se on olemassa aina eikä mikään voi sitä kumota.”
