Atul Gawande: Being Mortal
90-luvun alussa nuori lääkäri New Yorkista, Bill Thomas aloitti uudessa johtajan pestissä vanhainkodissa, jossa noin puolet asukkaista oli fyysisesti rajoittuneita, 4/5 kärsi alzheimerin taudista tai jostain muusta kognitiivisesta sairaudesta. Siinä missä hoitokodin vakiohenkilökunta oli jo tottunut suljettuun, passiiviseen laitoshoitolaan, Thomas halusi kokeilla jotain uutta. Kolme vitsausta, joihin ihmiset vanhustenkodeissa lopulta kuolevat ovat tylsyys, yksinäisyys ja avuttomuus. Jos niihin löytyisi hoitokeino, voisiko myös elämä olla parempaa?
Thomas ei näperrellyt vaan toteutti kunnon Big Bangin: vanhainkotiin tuotiin yhtä aikaa 100 papukaijaa, neljä koiraa, kaksi kissaa, jänislauma ja muniva kanaparvi. Asukkaat virkistyivät silminnähden. Konflikteilta työntekijöiden vastuiden ja omituisesti laajentuneiden työtehtävien osalta ei vältytty, mutta tulokset olivat lupaavia. Kahden vuoden seurantajakson jälkeen, kun Chase Memorial hoitokotia verrattiin lähellä sijaitsevaan vastaavaan hoitokotiin, voitiin todeta, että tarvittavien lääkereseptien määrä putosi puoleen, erityisesti väheni tarve levottomuuteen ja rauhattomuuteen määrättävien psykotrooppisten lääkkeiden osalta. Kokonaisuudessaan lääkekustannukset putosivat 38 prosenttiin vertaishoitokotiin verrattuna. Kuolemat vähenivät 15 prosenttia.
Tutkimus ei pystynyt määrittämään tähän selkeää syytä, mutta Thomas toteaa, että kuolemantapausten määrä pieneni yksinkertaisesti siitä syystä, että ihmiset löysivät syyn elää: he saivat kohteen kysymykselle ”kenelle”. Osallistumalla hoitokodin eläinten hoitamiseen aina rapsuttamisesta syöttämiseen ja ulkoiluttamiseen, merkitys elämään syntyi vuorovaikutuksesta ja tarpeellisena olemisen tunteesta.
Samanlaisia tuloksia saatiin jo 70-luvulla hieman vähemmällä. Tuolloin testattiin ihmisten hyvinvointia niin, että hoitokotiin tuotiin jokaiselle kasvi: toisille kasvi oli samalla velvollisuus, sitä piti hoitaa. Puolentoista vuoden jälkeen juuri nämä ihmiset virkistyivät katatonisesta tilasta jälleen elämään, kantamaan vastuuta, olemaan aktiviisia ja sitä kautta elämään pidempään parempaa elämää.
Atul Gawande yrittää tehdä jonkinlaista vallankumousta siinä, kuinka me suhtaudumme iäkkäisiin ihmisiin, kuinka kannattaa vaalia elämää, ei odottaa kuolemaa ja mitä se tarkoittaisi terveydenhuollolle kokonaisuudessaan. Mikä meidän ihmiskäsityksemme on ja kuinka se toteutuu käytännössä?
